Juovuksissa armeijan ampumaradalla

2.11.-19 Juovuksissa armeijan ampumaradalla: Jatkan kertomustani armeija-aikani tapahtumista. Edellinen oli syyskuun blogissani, jossa kerroin mm. vartiointivuoroistani Santahaminan sillalla. Ajallisesti kyse oli joulukuun alusta vuonna 1976.

Kuitenkin nyt palaan ajassa hiukan taaksepäin. Lokakuussa me nuoret urheilijat olimme saapuneet toiseen jääkärikomppaniaan paikkaan, jota kutsuttiin urheilujoukoiksi. Nyt yritän kertoa, mitä on jäänyt sanomatta aiemmissa jutuissani. Voi olla vähän sillisalaattia, kun poukkoilen asiasta toiseen, mutta älä anna sen häiritä.

Kerron nimistä, jotka vaikuttivat upseereiden joukossa kouluttajina. Komppanian päällikkönä toimi majuri Antero Mäkipää. Muissa yksiköissä komppanian päälliköt olivat sotilasarvoltaan kapteeneja, mutta jostain syystä urheilukomppanian päälliköllä oli pykälää korkeampi arvo. Antero Mäkipää oli miellyttävä ja kaikin puolin asiallinen upseeri, joka ymmärsi urheilijoita; sitä ei varmaan epäillyt kukaan. Suunnistus taisi olla se laji, jota hän harrasti ihan kilpailutasolla.

Oman arvioni mukaan Mäkipää oli myös kilpailuhenkinen, jolle myös oman yksikön pärjääminen (ja samalla oma kunnia?) oli tärkeää. Tämä tuli esille tosi yllättävällä tavalla. Kun joulukuussa peruskoulutuskauden jälkeen oli aika ilmoittaa halukkuus hakeutua aliupseerikouluun, niin Mäkipää ilmoitti yllättäen meille kestävyysjuoksijoille, että hän perustaa hiihtojoukot, joka sitten talven aikana osallistuu eri yksikköjen väliseen kilpailuun. Jos ilmoittautuu mukaan, niin ei tarvitse mennä aliupseerikouluun ja pääsee kolme kuukautta lyhyemmällä palvelusajalla. Olihan se yllättävä tarjous. Olin huono hiihtäjä ja pidin itseäni pelkästään juoksijana, joten en edes harkinnut asiaa. Mäkipää sai haluamansa joukot, sillä mm. Seppo Liuttu, Teuvo Karvonen ja Matti Koivisto-Rajala valitsivat lyhyemmän palvelusajan. Eipä silti, talven aikana Seppo Liuttu voitti miesten halli-SM:n 3000 metrillä, joten hiihto ei vaikuttanut ainakaan Seppoon kielteisesti.

Yliluutnantti Aapo Tajasvuo oli pitkän linjan upseeri, joka vastasi eniten meidän koulutuksesta. Pääasiassa hänen johdollaan opeteltiin erilaisia sotilastaitoja komppanian edessä olevalla kenttäalueella, ampumaradalla ja maastossa. Maastosta on jäänyt mieleen etenkin Sahara. Sillä nimellä tunnettiin Santahaminan hiekka-alue. Se oli pelkkää hienoa hiekkaa, mitään kasvillisuutta ei kasvanut sen päällä. Taisteluharjoituksissa syöksyttiin pitkin Saharan pintaa niin, että hiekka pölisi. Hiekasta oli myös etua, sillä taisteluvarustukseen kuuluvalla kenttälapiolla oli helppo tehdä potero Saharan pehmeään hiekkaan.

Tajasvuo johdatti meidät useita kertoja ampuma-alueelle heti alokaskauden alusta lähtien. Rynnäkkökiväärillä piti opetella ampumaan sekä makuulta että pystystä 150 metrin päässä oleviin tauluihin. En ollut lainkaan tarkka ampuja. Liekö siihen vaikuttanut se, että aseet eivät kiinnostaneet minua yhtään. Tosin nuorempani olin ampunut muutaman kerran veljeni ilmapistoolilla ja ilmakiväärillä. Siinä olivat kaikki kokemukseni aseista. Niinpä ampumaradalta saadut kuntoisuuslomat eivät osuneet minuun kuten joillain toisilla.

Ampumaradalla en saanut kuntsareita, mutta uuden kutsumanimen onnistuin saamaan. Onkohan kukaan muu koskaan saanut uutta kutsumanimeä kesken ampumaharjoitusten? Kävi niin, että eräänä päivänä ampumaradalla olimme yliluutnantti Tajasvuon johdolla tekemässä kovapanosammuntaa. Meitä oli pitkä rivi jääkäreitä makuulla aseet kohdistettuina 150 metrin päässä oleviin tauluihin. Lippaassa oli kymmenen panosta kuten normaalisti. Jokaisen piti ampua panos kerrallaan kohti maalia. Kun kukin oli ampunut lippaan tyhjäksi, niin sen jälkeen Tajasvuon komennon jälkeen piti vielä kerran painaa liipasimesta jonnekin taulujen suuntaan. 

Tyhjä laukaus oli varmistuslaukaus turvallisuuden takaamiseksi siksi, ettei kenellekään ollut jäänyt vahingossa aseeseen kovaa laukaisematonta panosta. Makasin pitkälläni rynnäkkökiväärin piipun ollessa edessä olevan parrun yläpuolella. En edes tähdännyt tauluihin painaessani liipaisimesta "tyhjää". Painoin liipaisinta ja samassa pamahti. Säikähdin valtavasti, panos varmaan osui muutaman metrin päähän maahan. Parruun se ei ainakaan osunut. En ollut ampunut kaikkea kymmentä panosta tauluihin, vaan jostain syystä yksi oli jäänyt ampumatta. 

Makuullaan rivissä olevalta armeijakaverilta tekoni ei jäänyt kuulematta. Samassa yliluutnantti Tajasvuo käveli rauhallisesti luokseni. Ehdin ennen hänen kysymystään antaa vastauksen pamauksen syyhyn yhdellä ainoalla sanalla: "Erreyksissä!" Sana tuli kaiketi selvästi kuulluksi myös muille, sillä tästä tapauksesta lähtien sain lisänimen Erreys. Erreyksellä tarkoitin tietenkin erehdystä, mutta kaiketi tämä kotiseutuni murresana oli outo muualta Suomesta tulleille kavereille. Niinpä olin Erreys ainakin siihen saakka, kun menin aliupseerikouluun. Tämä tapahtuma on vielä tänäänkin ainakin Teuvo Karvosen muistissa.

Ammunnoista on jäänyt mieleen myös toinen erikoinen tapaus. Se, mitä nyt kerron, ei varmaan olisi nykyisin mahdollista varusmiespalveluksen yhteydessä. Osa meistä pitkämatkalaisista, kuten minä, ei lähtenyt viikonloppuisin kotiin, jos ei ollut mahdollista saada pidennettyä viikonloppuvapaata. Ja saattoi myös olla, että osa joutui jäämään kasarmille, vaikka lauantaina ei olisikaan ollut koulutusta.

Kävi niin, että meitä oli jäänyt alle kymmenen varusmiehen joukko viikonlopuksi kasarmille. Joukossamme oli yksi korkeushyppääjä, joka oli todella hyvä ampuja, vaikka ei ollut koskaan aiemmin harrastanut ammuntaa. Hän paukutteli aina parhaat pisteet ja sai kuntoisuuslomia tarkkuudestaan. Tämä oli tullut myös urheilukomppanian toimistoupseerin tietoon. Jostain syystä tämä upseeri (oliko hän ylivääpeli vai sotilasmestari, sitä en muista, enkä nimeäkään halua mainita) oli tullut lauantaiaamuna töihin toimistolle, joka oli punatiilisen kasarmirakennuksen alakerrassa. Mitään koulutusta ei ollut merkittynä päiväohjelmaamme. Yhteiset ruokalassa käynnit olivat ainoita velvoitteita.

Koskaan aiemmin tämä toimistoupseeri ei ollut osallistunut meidän koulutukseen. Niinpä oli yllätys, kun hän aamuruokailun jälkeen komensi meidät ulos. Hän kertoi, että lähdemme ampumaan ampumaradalle. Jostain hän oli hankkinut myös panokset mukaansa. Jokainen tiesi jo entuudestaan, että tämä upseeri oli viinamäen miehiä. Sen näki jo hänen ulkoisesta olemuksestaan. Mutta sen myös haistoimme tänä myöhäissyksyn aamuna seisoessamme 2.JK:n edustalla.

Käsky on käsky armeijassa. Niinpä lähdimme marssimaan kohti ampumarataa. Mutta yllätys oli, että suuntasimme meille ennestään vieraalle ampumaradalle, joka oli kadettikoulun suunnalla. Päästyämme ampumaradalle viinan vaikutuksen alainen toimistoupseeri yllätti vielä kerran. Tästä harjoitusammunnasta tulisi erilainen verrattuna siihen, mihin olimme tottuneet. Ainoastaan hän ja meistä tämä korkeushyppääjä ampuisivat, muut toimisivat taulujen alapuolella olevassa montussa numeroiden näyttäjinä. En muista enää tarkkaan, mutta jokin pitkä tanko oli käytössä ja sen avulla näytettiin ampumapaikalle osumien lukemat. Toimistoupseeri halusi haastaa meidän parhaan ampujan keskinäiseen kisaan! Tämä oli syynä, miksi olimme marssineet vieraalle ampumaradalle.

Korkeushyppääjä ampui totutun varmasti kymppejä ja ysejä. Toimistoupseeri lainasi rynnäkkökivääriä joltain mukana olleelta. Kun tuli upseerin ammunnan vuoro, niin taulun alapuolelta ei ollut mitään näytettävää. Kaikki laukaukset menivät ohi! Upseeri totesi, että aseen kohdistus ei ollut kohdallaan. Siinä ei ollut mitään sen kummempaa, kilpailu oli ohi ja marssimme takaisin kasarmille. On melko varmaa, että tämä lauantaiaamun "koulutustapahtuma" ei tullut kenenkään muun tietoon. Pönäkkä upseeri käyttäytyi muuten kaikin puolen asiallisesti, vaikka kukaan ei varmaan voinut käsittää, mitä hänen päässään liikkui aamulla päättäessään järjestää oman ampumakilpailun.