Leivät, kalat, kukka ja potkukelkka

6.4 Leivät, kalat, kukka ja potkukelkka: Laitan tänne kirjoitusten joukkoon lisää väriä kuvien muodossa, jotka olen ottanut kotisivujeni valokuva-albumista
http://www.jouninkootut.info/427212003

Useimmat ovat kuulleet viidestä leivästä ja kahdesta kalasta. Alla olevassa kuvassa nämä ovat esillä.

Seuraavassa kuvassa katsotaan kukkaa. Moni varmaan tietää sen, että Suomen kansalliskukka on kielo. Alhaalla olevassa kuvassa ei ole kuitenkaan kieloa, vaan Skotlannin kansalliskukka. Taitaa sekin olla tuttu useimmille meille suomalaisille.

Kesä lähestyy vauhdilla. Niinpä suksia, luistimia ja lumikenkiä ei pian tarvita. Jotkut omistavat potkukelkan. Sen voi nostaa vaikka katolle odottamaan seuraavaa talvea kuten alla olevasta kuvasta ilmenee.

Jatketaan seuraavan kerran eri kuvilla. Aurinkoista kevättä kaikille!

18 taimenta ja 32 siikaa

2.4 Kahdeksantoista taimenta ja kolmekymmentäkaksi siikaa: Viime kuussa yhden kirjoitukseni aiheena oli ”Nuotanvetoa Pielisellä kesällä 1970”. Myös seuraavana kesänä kävimme enon kanssa nuotalla, tosin ei niin monta kertaa kuin vuotta aiemmin. Eräänä iltana heinäkuun alussa olin jälleen kerran pyöräilemässä kohti enoni taloa nuoremman veljeni kanssa. Kahden kilometrin matkan varrella oli Vihtasuon kyläkeskus, jossa oli kaksi kyläkauppaa: toinen oli Osuuskauppa ja toinen oli Veikko Pehkosen T-Kauppa. Ennen näitä kauppoja olimme ylittäneet Vihtasuon risteyksen kohdalla Juuan ja Nurmeksen välisen valtatien.

Viisi vuotta aiemmin oli sattunut erikoinen muistiin jäänyt tapahtuma juuri sen risteyksen kohdalla. Kaupat olivat siihen aikaan auki viiteen saakka ja isä huomasi kerran vähän ennen kaupan sulkeutumisaikaa, että häneltä loppuu tupakat. Ja niin hän lähetti minut rahan kanssa hakemaan Boston-merkkisen tupakka-askin puolentoista kilometrin päässä olevasta Osulasta, jolla nimellä Osuuskauppaa kutsuttiin. Uusi valtatie oli lähes valmis, ainoastaan viimeinen sorakerros ja asvaltti puuttuivat. Ylitin risteyksen pyörääni taluttaen pehmeän hiekan takia. Tupakka-askin ostosta olin saanut kaksikymmentä penniä takaisin palautusrahana, jolla olisin saanut tasan yhden salmiakkirasian, mikä oli karamelleista ehdottomasti parasta. Mutta en uskaltanut ostaa tätä haluttua herkkua, koska isä olisi saattanut suuttua moisesta tuhlailusta. Toki salmiakki-aski olisi tuonut aivan erilaisen tunteen taskussa etenkin täytenä ollessaan. Mutta sitten se kolikko tipahti taskustani kesken pyörän taluttamisen ja hävisi siihen hiekan sekaan. Etsimisestä huolimatta se jäi kirjaimellisesti omalle tielleen maan kätköihin.

Polkupyörämatkan aikana ohitimme myös kaksi pientilaa, jotka olivat kauppojen läheisyydessä. Sekä Pertti Saarelaisen että Hurskaisen navetassa oli muutama lehmä ja vasikka, jotka tähän aikaan vuodesta olivat jatkuvasti laitumella. Vain lypsyn ajaksi lehmät vietiin navettaan, sillä kannulypsykoneita oli jo useimmilla tiloilla eikä käsinlypsyä enää tarvittu läheskään siinä määrin kuin muutamia vuosia aiemmin. Heikki Hurskaisella oli tähän aikaan myös Vihtasuon ensimmäinen ja ainoa viljankuivaamo, sellainen pieni lavakuivuri. Juuri tähän Hurskaisen kuivaamoon ajoin traktorilla ensimmäiset viljakuormat kuivattavaksi pari vuotta myöhemmin, koska meille rakennettiin oma kuivuri vasta vuonna 1978.

Enon pihalla hyppäsimme enon kala-auton Mossen kyytiin, johon eno nousi kassinsa kanssa. Kassissa oli iso Airam-termospullo kuumaa kahvia, kahvimaito oli puolen litran viinapullossa, tyhjäksi jäänyt Ahti-sillipurkki oli täynnä Pulmu-merkkisiä isoja sokeripaloja ja lisäksi oli vielä puolikas enon vaimon leipomasta lettipullasta. Mukit ja lusikat olivat jossain kassin pohjalla. Näillä eväillä jaksoi vallan hyvin yhden nuottausreissun, sillä tarkoitus oli palata Pieliseltä puoleen yöhön mennessä.

Reilun kilometrin matka Kopsarantaan ei vienyt kuin muutaman minuutin. Tien varressa oli joitain pientilallisten taloja. Ohitimme myös Koivikkolan Einon mökin, jossa kumarassa kävelevä ikääntynyt Eino Kokkonen asui yksinään. Einon elämä oli ollut yhtä raatamista nuoresta lähtien, sillä hän oli elättänyt itsensä kaivamalla lapiolla isoja ja pieniä ojia eri puolella pitäjää niin pelloilla kuin metsissä. Einon kaltaiset työn sankarit eivät koskaan saaneet huomionosoituksia yhteiskunnan miltään taholta. Mielessäni ihannoin Einon sitkeyttä ja vaatimattomuutta, mikä huokui hänen olemuksestaan.

Järvelle menevän tien varrella oli myös Kitulan talo, jossa talon miespuoliset henkilöt, niin isä kuin kolme poikaa, olivat tunnettuja puuntyöstö- ja rakennustaidoistaan. Niinpä myös enoni molemmat puuveneet, moottorivene ja soutuvene, olivat saaneet syntynsä ja muotonsa siinä Hannes Tuonosen puuverstaassa. Siellä tehtiin myös erilaisia puuhun liittyviä korjaustöitä. Myös minun katkenneet puusukseni oli korjattu siellä aiemmin kaksi kertaa talon nuorimman pojan Riston toimesta. 

Päästyämme järvelle huomasimme, että sinä iltana tuuli ei tyynny ja näinveden pinnassa liikkuvat muikkuparvit jäävät näkemättä. Nuotan laskeminen veteen juuri oikeaan paikkaan oli näin ollen vaikeampaa. Kun tuulen tyyntymistä ei tapahtunut, niin eno päätti, että lasketaan nuotta veteen Kiviniemen viereen. Vedimme nuottaa ja luulimme vähän ennen nuotan perän nostamista veneeseen, että siihen ei tarttunut minkäänlaista kalaa. Hämmästys oli sitten suurta, kun lopulta näimme saaliin: yhtään muikkua ei ollut, mutta sen sijaan nuotan mukana nousi 18 taimenta ja 32 siikaa. Enon kertoman mukaan koskaan ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa, korkeintaan taimen tai kaksi oli harvoin jäänyt nuottaan. Sen heinäkuisen illan saalis oli ainutkertainen tapahtuma, mitä ei ollut koskaan nähty eikä koskaan myöhemmin toistunut. Laskimme nuotan vielä toisen kerran nopeasti veteen samaan paikkaan, mutta saaliina oli ainoastaan vesiperä. Tämän jälkeen lopetimme nuottauksen sen illan osalta.

Rantautumisen jälkeen eno ajoi Mossellaan taloonsa, jonka edustalla yön jo hämärtyessä jaoimme kalasaaliin siten että eno piti itsellään kaikki siiat, mutta kaikki taimenet laitettiin ensin maahan vieretysten. Eno otti ensin suurimman taimenen ja minä veljeni kanssa saimme valita kaksi seuraavaa kalaa. Sen jälkeen valitsimme kalat vuoronperään. Kaikki taimenet olivat alle kilon painoisia, mutta siitä huolimatta valitseminen oli tarkkaa puuhaa, sillä tietenkin halusimme ottaa aina suurimman itsellemme.

Tultuamme kotiin puolen yön maissa meillä ei ollut muovikassissa yhtään muikkua, mutta sen sijaan pussissa oli yhdeksän taimenta. Koska meillä niinä vuosina ei ollut vielä pakastinta, niin kaikki nämä taimenet, joita sanottiin lohiksi, laitettiin suolaan. Suolalohta parempaa ruokaa ei ollutkaan! Illan erikoisen kalasaaliin ansiosta todellista herkkuruokaa riitti pitkälle kesää meidän ruokapöydässämme.

Ensimmäinen urheiluseura ja tärkeä henkilö

1.4 Ensimmäinen urheiluseura ja tärkeä henkilö: Kesän 1971 alussa liityin ensimmäistä kertaa urheiluseuraan. Juuassa oli yksi perinteinen urheiluseura Juuan Jänne, mutta siihen aikaan sillä ei ollut mitään yleisurheilutoimintaa. Sen sijaan Juuan Jänne oli tunnettu hiihtoseura, jossa oli monia hyviä kansallisen tason hiihtäjiä. Näihin aikoihin sen mieshiihtäjät olivat ainakin kerran kuuden joukossa SM-viestihiihdoissa. Sellaiset nimet kuin Kalle Gröhn ja Heino Ovaskainen ovat jääneet mieleeni.

Jänteen lisäksi Juukaan oli perustettu neljä vuotta aiemmin vuonna 1967 uusi urheiluseura Juuan Urheilijat, mikä kuului Työväen Urheiluseurojen Keskusliittoon (TUK). Minua ei politiikka kiinnostanut vähän vertaa ja kun minua pyydettiin mukaan seuraan, niin liityin siihen, koska Juuan Urheilijat oli myös yleisurheiluseura. Samalla tiesin, että pääsen kesän aikaan kilpailemaan Juuan ulkopuolella oleviin kisoihin. Näin myös tapahtui ja näin jälkeenpäin voin todeta, että Juuan Urheilijoilla oli iso merkitys urheilu-urani alkuvaiheessa. Jos sitä ei olisi ollut, niin mikä olisi ollut vaihtoehto - sitä en osaa sanoa.

Pekka Malinen, joka toimi myöhemmin kirjastoautonkuljettajana, antoi minulle Juuan Urheilijoiden uuden verryttelyasun. Se oli varmaan hienoa se! Verryttelyasussa oli kaksi eri väriä: vihreää ja keltaista. Ensimmäinen kilpailuni urheiluseuraan kuuluvana oli Nurmeksessa. Nurmeksen urheilukentän juoksurata oli 350 metrin pituinen ja se oli tehty hiilimurskasta. Se sijaitsi keskustan koulun vieressä, jossa vuosia aiemmin Nurmeksen Sepot oli pelannut yhden kauden mestaruussarjan pesäpalloa. Voitin 14 vuoden ikäisten 800 metrin kilpailun ajalla 2.28. Jos jatkaa samaa vauhtia vielä 200 metriä, niin silloin kilometrin ajaksi tulee 3.05. Tavoitteena oli juosta vielä saman kesän aikana kilometri kolmeen minuuttiin.

Minulla ei vielä tänä kesänä ollut piikkareita, vaan juoksi kaikki ratakilpailuni sukkasiineissä. Niitä käytettiin siihen aikaan myös koululuokissa oppitunneilla sukkien päällä, kun sisätiloihin ei saanut tulla ulkokengät jalassa. Lenkkikengät olivat minusta liian raskaat ja jäykät, joten käytin näitä sukkasiinejä niiden kepeyden takia. Muilla kilpailijoilla oli jo piikkareita, mutta tällaisten asioiden en antanut häiritä omia ajatuksiani. Pääasia oli juosta mahdollisimman kovaa.

Nurmeksen jälkeen kävin juoksemassa Kontiolahdella 2000 metrin kilpailun; sielläkään ei siihen aikaan ollut vielä kestopäällysterataa, vaan se oli joko hiili- tai tiilimurskarata. Tästä matkasta on jäänyt kaksi asiaa mieleen. Sinä sunnuntaina oli erittäin kuuma sää. Oli erittäin tukalaa ja raskasta juosta kuumassa, niinpä aikani oli päälle 6.40, vaikka odotin parempaa.  En tykännyt nuorena juosta helteisessä säässä. Siksi kesäaikaan kaikki harjoitukset tein vasta illan viilentyessä. Helle kesällä ja kova pakkanen talvella vaikuttavat paljon voimakkaammin nuoreen kuin aikuiseen ihmiseen. En tiedä, onko tämä miten yleisessä tiedossa, mutta näin se vaan on. Niinpä esim. helteensietokyky paranee vuosien lisääntyessä, näin oli myös omalla kohdallani.

Kesän kilpailuissa autonkuljettajana toimi Juuan Urheilijoiden innokas puuhamies Raimo Holopainen. Rami oli lähes kymmenen vuotta minua vanhempi ja harrasti pikajuoksua ja pituushyppyä. Kun tulimme takaisin Juukaan, niin Raimo ajoi vanhaa Kuhnustan tietä, jonka varressa oli hänen lapsuuden ajan kotipaikka. Talon kohdalla hän hiljensi vauhtia ja osoitti kotitaloaan, jossa hän oli aiemmin asunut. Raimokin oli lähtöisin pienestä mökistä kuten niin monet muut sen ajan ihmiset.

Raimo Holopainen oli vuosien saatossa todellinen palvelija sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän toimi Juuan Urheilijoiden moninaisissa tehtävissä ja oli aina kilpailumatkoilla autonkuljettajana ainakin niissä kisoissa, missä minä olin mukana. Lisäksi havaitsin tänä talvena lukiessani erästä kirjaa, että sana `holop` karjalan kielessä tarkoittaa `palvelijaa`. Kukaan ei ole sitä kertonut, mutta luulen, että sukunimi Holopainen tulee juuri tästä karjalan kielen sanasta. Tämä sopii hyvin siihen, että Raimo Holopainen oli vuosia myöhemmin myös Suomen kansan palvelija toimiessaan kansanedustajana vuosina 1996-1999. Kaiken kaikkiaan ennen aikuisikää minulla oli kaksi perheeni ulkopuolista henkilöä, jotka vaikuttivat suuresti alkavaan urheilu-uraani. He olivat edellä mainittu Raimo Holopainen ja kahdeksan vuoden ajan keskikoulussa ja lukiossa liikunnanopettajana toiminut Reijo "Reko" Kohonen.

Ensimmäinen kuva lehdessä ja käsien ylös nostaminen

27.3 Ensimmäinen kuva lehdessä ja käsien ylös nostaminen : Aluksi kerron kesän 1971 ensimmäisestä kilpailusta. Aiemmassa kirjoituksessani kerroin, miten aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun huopikkaissa talven aikana. Hyviä tuloksia alkoi tulla heti lumien sulamisen jälkeen. Toukokuussa järjestettiin Pohjois-Karjalan koulujen väliset maastojuoksukilpailut Joensuun Kanervalassa. 14 vuotiaiden poikien sarjassa maastojuoksun pituus oli 1,5 km. Olin harjoitellut vain kovalla vauhdilla, joten oli selvää, että aloitin heti lähtölaukauksen jälkeen vauhdikkaasti. Johdin kilpailua alusta lähtien maaliin saakka ja näin voitto tuli Juukaan.

Voiton seurauksena pääsin myös ensimmäistä kertaa silloisen maakuntalehden Karjalan Maan urheilusivulle ihan kuvan kanssa. Se oli jotain erikoista, varmaan kuvaa piti käydä katsomassa lehdestä monta kertaa! Aitini, joka täyttää tänään 88 vuotta, oli leikannut kuvan talteen ja samalla hän oli aloittanut koota leikekirjaa lehtien urheilu-uutisista, joissa olin mukana. Kiitokset kuuluu tästä hänelle ja samalla omistan tämän kirjoitukseni rakkaalle äidilleni! 

Karjalan Maan lehtileikekuvasta käy ilmi, että minulla oli päällä normaali raidallinen kauluspaita, koska en vielä silloin omistanut erillisiä urheiluasuja verkkareiden ja lenkkikenkien lisäksi. Lisäksi tässä lehtikuvassa vain toinen käsi on vähän levällään maaliintulon merkiksi. En nostanut silloin käsiäni ylös voiton merkiksi enkä koskaan myöhemmin. Olin jo silloin päättänyt, että molemmat kädet nostan voiton kunniaksi vasta sitten, kun voitan maratonjuoksun olympiakultaa vuonna 1980. Tämä päätös tarkoitti samalla sitä, että en koskaan nostanut käsiäni ylös kilpailun päätteeksi. Sellaista kuvaa ei todellakaan löydy!

Kilpailu-urani päättyi toukokuussa 1992 sen jälkeen, kun olin ylittänyt Hampurin helteisellä maratonilla maalilinjan sijoituksen ollessa 10. Hampurin maalisuora on melko pitkä. Juostessani tätä loppusuoraa kuulin päässäni selvän sanoman: "Tämä on sinun viimeinen!" Ja niin todella kävi, vaikka en ollut tehnyt mitään suunnitelmia juoksemisen suhteen. Sijoitus oli 10. ja samalla mielestäni olin tehnyt kympin suorituksen niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin harrastin urheilua. Olin tehnyt aina kaiken rehellisesti muita kanssakilpailijoita kohtaan ja myös itseäni kohtaan, kun en koskaan sortunut keinotekoisiin menetelmiin enkä mihinkään dopingiin. Näistä lisää joskus myöhemmin ketään loukkaamatta.

Kerroin edellä, että en koskaan nostanut käsiäni ylös voiton merkiksi. Kuitenkin kolme tai neljä vuotta myöhemmin viimeisen maratonin jälkeen nostin kädet ylös voiton merkiksi ihmisten edessä. Olin seurakunnan tilaisuudessa kertomassa omaa todistustani elämästäni. Kerroin ihmisille silloin ja samalla nyt kaikille lukijoille, mikä on se todellinen voitto: Olympiavoitot ja kaikki muut voitot ovat vain hetkellisiä, antavat hetkellistä tyydytystä ja sitten ne eräänä päivänä kaikkien osalta menettävät täysin merkityksensä. Mutta usko Jumalaan, mikä tarkoittaa henkilökohtaista uskoa Jeesukseen, antaa sen ainoan katoamattoman voiton. Se tarkoittaa ikuista elämää sen jälkeen, kun tämä nykyinen maailmanaika tulee päätökseen. Mitään muuta voittoa ei voida edes verrata tähän Jumalan tarjoamaan ilmaiseen Elämän Lahjaan. Näistä kerroin silloin ihmisten edessä ja nostin molemmat käteni ylös voiton merkiksi. Nostin voittajana käteni ylös, vaikka elämän matka oli vielä silloin kesken ja on yhä kesken, mutta sen ainoan todellisen voiton saa omistaa jo tässä ajassa...  

Kesäaikaan siirtyminen pitäisi lopettaa

26.3 Kesäaikaan siirtyminen pitäisi lopettaa: Sitä on taas kerran siirrytty kesäaikaan. Kun katsoo ulos, niin eipä vielä kesältä näytä. Täällä Itä-Suomessa on vielä paksut lumikerrokset ja lumen pinta on osittain kovaa, joten hyvä on hiihtäjän hiihdellä pitkin metsiä ja peltoaukioita. Hiihdon harrastajia on vielä melko paljon, joten heille tämä vuodenaika on oikein mieluisaa. Ja jos joku ei halua hiihtää, niin kävelyyn kaikki päivät ovat hyviä kunhan muistaa pukeutua sään vaatimalla tavalla.

Mitä kesäaikaan siirtyminen merkitsee meille suomalaisille, siitä vielä muutama ajatus. Onkohan kellojen keinotekoisessa siirtelyssä mitään järkeä? Vuosi sitten huomasin, että henkilökohtaisesti meni viikko ennen kuin tunsin oloni täysin normaaliksi, vaikka olenkin terve. Miten lie tänä vuonna? Mutta miten on niiden ihmisten kohdalla, joilla on erilaisia sairauksia? Onko asiaa mitenkään tutkittu? Monenlaisia nollatutkimuksia tehdään, mutta olisiko tässä yksi tärkeä tutkimusaihe?  

”Kun kelloa siirretään sunnuntaina 27. maaliskuuta tunnilla eteenpäin kesäaikaan, sitä on yleisesti totuttu pitämään koko kansaa väsyttävänä siirtona. Tämä käsitys on Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuslaitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mielestä aika lailla tosi. Itse Timo Partonen on sitä mieltä, että koko kesäajasta voitaisiin Suomessa jo luopua. Siihen on tutkimusten valossa vaikea sopeutua, emmekä hyödy siitä samoissa määrin kuin vaikkapa keskieurooppalaiset, joiden vuorokauden pimeään ja valoisan ajan suhdetta se tasoittaa.” – Lainaus on et-lehdestä, koko kirjoituksen voi lukea täältä http://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/uniongelmat/unitutkija-kesaaikaan-siirtymisesta-sopeutuminen-vie-2-4-vuorokautta

Venäjä on jo siirtynyt käyttämään yhtä ja samaa normaaliaikaa eri vaiheiden kautta. Presidentti Medvedevin aikaan siirryttiin käyttämään jatkuvaa kesäaikaa, mutta kolme vuotta sitten siirryttiin kokonaan talviaikaan, josta käytetään nimitystä normaaliaika. http://yle.fi/uutiset/3-7332217  Muistan vielä vuosien takaa television uutisista, miten presidentti Medvedev perusteli yhteen aikaan siirtymistä. Hän perusteli päätöstä sillä, että lehmätkin kärsivät. Siis että lehmätkin kärsivät! Voisiko Suomen presidentti tai pääministeri perustella näin maanläheisellä tavalla jos poistuisimme kesäajan käytöstä kokonaan?

Klikkaamalla kuva suurenee

Yllä oleva kuva on otettu tänä aamuna kaksi tuntia sen jälkeen, kun siirryttiin kesäaikaan. Aurinko heittää taivaanrannan takaa kuvansa navetan ikkunoiden pinnalle, mutta sisällä olevat eivät vielä tiedä, että kesäaika on jälleen kerran saapunut rikkoen samalla elämän normaalin rytmin.

Lisäksi video aivan eri aiheesta koskien naisen asemaa tietyissä yhteisöissä liittyen yhä läheisemmin myös Suomeen https://www.youtube.com/watch?v=x3s3IbC8K4g

Juoksuharjoittelu alkoi huopikkaissa

23.3 Juoksuharjoittelu alkoi huopikkaissa: Talvella 1971 ollessani keskikoulun kolmannella luokalla aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun. Olin silloin vähän alle 14 vuoden ikäinen. Juoksin kolme kertaa viikossa ja aina saman matkan.  Ensin kilometrin verran omaa kotitietä ja sitten kaksi kilometriä tasaista pikitietä pitkin Salmeslammen kilometritolpalle. Ja kääntymisen jälkeen sama matka takaisin. Itse asiassa matka oli tarkalleen 5,7 km. Vuonna 1971 aloin pitämään myös harjoituspäiväkirjaa. Tätä tarkkaa merkitsemistä kesti noin kymmenen vuotta, mihin sisältyi melkoinen määrä päiviä ja näistä merkinnöistä täyttyi kolme vihkoa.

Sinä talvena juoksin aina kovalla vauhdilla ensimmäisestä metristä lähtien. Ja aina tuntuu pahalta, jos juoksee riittävän kovaa ja tarpeeksi kauan; niin myös silloin. Kotitalon rappusten kohdalta lähdin ilman mitään alkuverryttelyä. Koko talven ajan aina kesän tuloon saakka juoksin matkan melkein aina tasan 21 minuuttiin. Se tarkoitti 3.40 minuutin kilometrivauhtia. Ne, jotka harrastavat juoksua, tietävät mitä se tarkoittaa.   

Sinä talvena en koskaan hölkännyt vaan juoksin - näin kaiketi voidaan todeta. Juoksuvauhti oli täysin oma valintani, koska minulla ei tietenkään ollut valmentajaa. Olin lukenut lehdistä ohjeita juoksuharjoitteluun, mutta halusin harjoitella aivan eri tavalla eli pitää enemmän vauhtia. Se vain tuntui oikealta tavalta. -20 °C oli pakkasrajana  vaikka minulla oli pelkät verkkarit, mitään tuuliasuja ei ollut kahteen vuoteen.  Minulla ei ollut edes juoksukenkiä, vaan talven ajan juoksin huopatossuissa. Itse asiassa niissä oli helppo juosta, koska ne olivat kevyet.  Sitten kevään aikana sain elämäni ensimmäiset lenkkikengät, ne olivat ruskeat ja merkki oli Karhu Trampas. Niillä sitten juoksin yli vuoden ajan ja se jäi mieleen, miten ne kuluivat kantapään ulkoreunasta. Sitten myöhemmin lenkkikenkäni kuluivat vain kärjestä; kaipa askellus muuttui sen verran kilometrien myötä.

Siihen aikaan valtatien reuna-alueella oli kilometritolpat, joista näki kuinka monta kilometriä on etelään Joensuuhun ja paljonko oli pohjoiseen Kajaaniin. Nämä valtatien varteen pystytetyt kilometritolpat olivat itse asiassa iso etu juoksijan kannalta, koska aina pystyi tietämään, mitä vauhtia mennään. Koko juoksu-urani ajan käytin aina kelloa niin hitaitten juoksuharjoitusten kuin vauhdikkaiden lenkkien yhteydessä. Siitä tuli sellainen tapa, että katsoin aina kelloa kilometritolpan kohdalla. Vuosien mittaan opin tietämään oman vauhtini melkein sekunnilleen, vaikka en olisikaan käyttänyt kelloa. Kilpailujen aikana siitä oli varmaan etua, kun pystyi tuntemaan itselle sopivan vauhdin. Mutta sekin oli opittava, että talviaikaan lumen, jään ja vaatetuksen takia juokseminen on 10-20 sekuntia hitaampaa kilometriä kohti verrattuna kesäaikaan, jolloin voi juosta kevyessä vaatetuksessa eikä liukkaus ole haittana.

Sanat kymmenen vuoden päähän

17.3 Sanat kymmenen vuoden päähän: Kesän 1970 hallitsevin harrastus oli jalkapallon pelaaminen, josta jo aiemmin kerroin. Kerroin myös, että olin viikon ajan Joensuussa pitämässä huolta viiden vuoden ikäisestä serkustani. Tämän viikon aikana pääsin myös katsomaan ensimmäistä kertaa yleisurheilukisoja, missä oli osanottajia monista eri maista.

Pian sen jälkeen, kun olin palannut kotiin Joensuusta, Juuassa oli yleisurheilun pitäjänmestaruuskilpailut silloisella Juuan urheilukentällä. 13-14 v sarjassa osallistuin kahteen lajiin. 3-loikassa olin muistaakseni kolmas ja myös 1000 metrin juoksussa sain saman sijoituksen. Hävisin lopussa muutamalla kymmenyksellä kahdelle muulle juoksijalle, mikä oli tietysti kova pettymys. Aikani oli jotain 3.29. Kun tulin kotiin, niin isä oli vähän ihmeissään kun en ollut voittanut. Varsinaisia juoksuharjoituksia en ollut kuitenkaan tehnyt koko kesänä vaan olin juossut pelkästään jalkapallon perässä.

Jossain vaiheessa kesän aikana sain sisimpääni hyvin erikoisen sanoman. En osaa sanoa, miten se tuli, mutta se oli hyvin selvä tieto, jota minun ei tarvinnut lainkaan epäillä silloin eikä myöhemmin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Ensiksi kerroin tämän asian Juuan Jänteen tunnetulle urheilumiehelle opettaja Erkki Rissaselle. Hän kävi usein kesällä vieraisilla reilun kilometrin päässä olevassa pienessä talossa, jossa asui hänen sukulaisiaan. Siinä talossa asui myös minua vuoden nuorempi Pentti, joka oli kova juoksemaan pikamatkoja ja lisäksi kävin usein hänen luonaan potkimassa jalkapalloa.

Eräänä lämpimänä kesäiltana menin Pentin luokse. Siellä oli myös Erkki, jolle kerroin seuraavat sanat: ”Minä tulen juoksemaan kymmenen vuoden päästä Moskovassa maratonin”. Näin kerroin ja minusta siinä ei ollut mitään kummallista. Kun sitten yli kymmenen vuotta myöhemmin juttelin tästä asiasta Erkin kanssa, niin hän kertoi, että hänen mielestään olin puhunut silloin ihan ”höpöpuheita”. Tämä oli tietenkin ihan luonnollista, koska kertomaani asiaa ei olisi uskonut kukaan muukaan.

Lisäksi vasta jälkeenpäin tajusin, että silloin vuonna 1970 ei ollut vielä valittu vuoden 1980 olympiakisakaupunkia vaikka kerroin senkin yksityiskohdan Erkille. Kun pari vuotta myöhemmin kilpailin jo piirikunnallisella tasolla, niin nämä omat tulevaisuuden suunnitelmat kerroin myös sanomalehti Karjalaisen urheilutoimittajalle jonkun kilpailun yhteydessä ja niin nämä sanat oli sitten siellä lehden sivulla luettavissa. En voinut enää perääntyä siitä, mitä olin luvannut tehdä.

Kesästä 1970 lähtien tiesin, että minusta tulee maratonjuoksija. Niinpä en kokenut missään vaiheessa sitten paljon myöhemmin mitään erityistä mielenkiintoa ratajuoksuja kohtaan enkä juuri koskaan tehnyt harjoituksia urheilukentällä; juoksin ainoastaan maantiellä ja maastossa. Kuitenkin syksyllä 1970 mentyäni keskikoulun kolmannelle luokalle pääsin ensimmäistä kertaa juoksemaan ratajuoksua isolle urheilukentälle. Juuan koululaisten omissa kisoissa tulin toiseksi maastojuoksussa poikien 13-14 v sarjassa Timo Martikaisen jälkeen. 

Niinpä minut valittiin Timon lisäksi Pohjois-Karjalan koulumestaruuskilpailuihin Joensuun keskuskentälle, jossa matkana oli 2000 metrin juoksu. Nunnanlahdesta kotoisin ollut Timo voitti kilpailun ja minä tulin toiseksi. Saimme näin Juukaan kaksoisvoiton ja aikani oli muistaakseni jotain 7.09. Timo ei sitten myöhemmin enää kilpaillut ja hänestä tuli tietääkseni Vaasassa asuva diplomi-insinööri. Sen sijaan minun omaan henkilökohtaiseen juoksuharjoittelun aloittamiseen oli vielä aikaa puoli vuotta.