Juoksuharjoittelu alkoi huopikkaissa

23.3 Juoksuharjoittelu alkoi huopikkaissa: Talvella 1971 ollessani keskikoulun kolmannella luokalla aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun. Olin silloin vähän alle 14 vuoden ikäinen. Juoksin kolme kertaa viikossa ja aina saman matkan.  Ensin kilometrin verran omaa kotitietä ja sitten kaksi kilometriä tasaista pikitietä pitkin Salmeslammen kilometritolpalle. Ja kääntymisen jälkeen sama matka takaisin. Itse asiassa matka oli tarkalleen 5,7 km. Vuonna 1971 aloin pitämään myös harjoituspäiväkirjaa. Tätä tarkkaa merkitsemistä kesti noin kymmenen vuotta, mihin sisältyi melkoinen määrä päiviä ja näistä merkinnöistä täyttyi kolme vihkoa.

Sinä talvena juoksin aina kovalla vauhdilla ensimmäisestä metristä lähtien. Ja aina tuntuu pahalta, jos juoksee riittävän kovaa ja tarpeeksi kauan; niin myös silloin. Kotitalon rappusten kohdalta lähdin ilman mitään alkuverryttelyä. Koko talven ajan aina kesän tuloon saakka juoksin matkan melkein aina tasan 21 minuuttiin. Se tarkoitti 3.40 minuutin kilometrivauhtia. Ne, jotka harrastavat juoksua, tietävät mitä se tarkoittaa.   

Sinä talvena en koskaan hölkännyt vaan juoksin - näin kaiketi voidaan todeta. Juoksuvauhti oli täysin oma valintani, koska minulla ei tietenkään ollut valmentajaa. Olin lukenut lehdistä ohjeita juoksuharjoitteluun, mutta halusin harjoitella aivan eri tavalla eli pitää enemmän vauhtia. Se vain tuntui oikealta tavalta. -20 °C oli pakkasrajana  vaikka minulla oli pelkät verkkarit, mitään tuuliasuja ei ollut kahteen vuoteen.  Minulla ei ollut edes juoksukenkiä, vaan talven ajan juoksin huopatossuissa. Itse asiassa niissä oli helppo juosta, koska ne olivat kevyet.  Sitten kevään aikana sain elämäni ensimmäiset lenkkikengät, ne olivat ruskeat ja merkki oli Karhu Trampas. Niillä sitten juoksin yli vuoden ajan ja se jäi mieleen, miten ne kuluivat kantapään ulkoreunasta. Sitten myöhemmin lenkkikenkäni kuluivat vain kärjestä; kaipa askellus muuttui sen verran kilometrien myötä.

Siihen aikaan valtatien reuna-alueella oli kilometritolpat, joista näki kuinka monta kilometriä on etelään Joensuuhun ja paljonko oli pohjoiseen Kajaaniin. Nämä valtatien varteen pystytetyt kilometritolpat olivat itse asiassa iso etu juoksijan kannalta, koska aina pystyi tietämään, mitä vauhtia mennään. Koko juoksu-urani ajan käytin aina kelloa niin hitaitten juoksuharjoitusten kuin vauhdikkaiden lenkkien yhteydessä. Siitä tuli sellainen tapa, että katsoin aina kelloa kilometritolpan kohdalla. Vuosien mittaan opin tietämään oman vauhtini melkein sekunnilleen, vaikka en olisikaan käyttänyt kelloa. Kilpailujen aikana siitä oli varmaan etua, kun pystyi tuntemaan itselle sopivan vauhdin. Mutta sekin oli opittava, että talviaikaan lumen, jään ja vaatetuksen takia juokseminen on 10-20 sekuntia hitaampaa kilometriä kohti verrattuna kesäaikaan, jolloin voi juosta kevyessä vaatetuksessa eikä liukkaus ole haittana.