Viikko kaupunkilaisena ja kisoja katsomassa

6.3 Viikko kaupunkilaisena ja kisoja katsomassa: Kesällä 1970 minusta tuli viikoksi kaupunkilainen. Se oli jotain aivan uutta, koska en ollut koskaan käynyt missään kaupungissa paitsi silloin, kun olin isän kanssa taksin kyydissä hakemassa äitiä Joensuun keskussairaalasta. Siitäkin oli jo aikaa lähes kuusi vuotta eikä kaupungista ollut jäänyt minkäänlaista mielikuvaa. 

Tosin olinhan minä käynyt kaksi kertaa Nurmeksessa ja kerran Outokummussa, mutta ne eivät vielä silloin olleet kaupunkeja vaan tunnettiin kauppalan nimellä. Ensimmäinen matka Nurmekseen oli jo ennen koulun aloittamista 7-vuotiaana, kun ukkini otti minut kesällä mukaansa linja-auton kyytiin. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että ukilla oli hyvä syy nousta linja-autoon: hän kävi ostamassa Nurmeksen kauppalan Alkosta viinapullon, koska Juuasta ei pystynyt ostamaan minkäänlaista alkoholia. 

Koska Alkoa ei ollut eikä oluttakaan saanut myydä kaupoissa ennen vuoden 1969 alkua, niin silloin juukalaisten piti mennä viinaostoksille joko Nurmekseen tai Joensuuhun asti. Kuitenkaan ukkia en nähnyt koskaan humalassa, joten hän kaiketi otti alkoholia harkiten. Tästä Nurmeksen matkasta jäi mieleeni paratiisimainen kuva: ihastelimme lämpimässä, tyynessä kesäsäässä Nurmesjärven rannassa olevia venevalkamia, jotka oli joskus viimeistelty punamultamaalilla. En ollut koskaan nähnyt sellaisia rakennuksia veden äärellä enkä sitä, miten kauniisti rakennusten varjot peilautuivat tyynen Nurmesjärven pinnassa.

Venevalkama Nurmesjärven rannassa 2000-luvulla

Toisen kerran kävin Nurmeksessa kansakoulun neljännellä luokkaretken yhteydessä. Matkasta ei ole mitään muuta muistoa kuin se, että tulomatkalla Nurmeksesta Vihtasuolle oksensin linja-autossa puseroni rintamukseen ja hihan päälle. Yritin salata asian muilta, koska tunsin häpeää oksentamisesta muiden nähden. Ne harvat kerrat, milloin olin linja-auton tai henkilöauton kyydissä, saattoivat olla vaikeita hetkiä, koska olin niin herkkä oksentamaan matkapahoinvoinnin takia. Niihin aikoihin enoni ja isäni lähtivät eräänä sunnuntaina Outokumpuun asti katsomaan pesäpallon mestaruussarjan ottelua ja ottivat minut mukaansa. 80 kilometrin matka Polvijärven kautta osin mutkaista ja mäkistä soratietä pitkin taittui enon farmarimallisella Moskvitš-autolla. Tästä matkasta jäi mieleeni seuraavat asiat: Outokummun Partio oli pesäpalloseuran nimi, yhdellä sen pelaajista oli erikoiselta kuulostava nimi Teuvo Glad, katsojia seisoi ottelun aikana niin paljon edessäni, että en nähnyt mitään mutta kuulin äänet ja se, että tulomatkalla oksensin enon Mossen takapenkille.

Mutta nyt menen takaisin aikaan, jolloin olin ensimmäistä kertaa kaupunkilainen. Joensuussa asui tätini, jonka mies oli kuollut äkillisesti edellisenä talvena vähän yli 30 vuoden iässä. Näin viiden vuoden ikäinen serkkuni jäi ilman isää. Menin kesällä viikoksi tätini luokse Vehkalahden kaupunginosaan pitämään huolta nuoresta serkustani sillä aikaa, kun tätini kävi töissä Lihakunnan tehtaalla. Kävelin serkkuni kanssa muutaman kerran Niinivaaralla sijaitsevaan Kostamon K-Kauppaan. Ostoslistalla oli myös maitoa, jota oli saatavissa pusseissa. En ollut koskaan kuullut puhumattakaan näkemisestä siitä, että maitoa voi olla muovipusseissa! Kävi myös niin, että Vehkalahdelle paluun jälkeen saattoi havaita, miten herkkiä nämä maitopussit olivat vuotamaan liitoskohdista.

Kuluvan viikon aikana ollessani kaupunkilainen Lihakunnan omistamassa vuokra-asunnossa, jossa tätini asui, huomasin sanomalehti Karjalaisen urheilu-uutisen: Joensuun keskuskentällä on iltasella isot Katajan yleisurheilukilpailut, jonne oli tulossa huippujuoksijoita ulkomailta asti. Iltasella ei tarvinnut huolehtia serkusta, joten suuntasin askeleeni Pielisjoen toiselle puolelle keskustan kautta kohti urheilukenttää. Tosin askeleita ei tarvinnut ottaa, koska siellä Vehkalahdella joku tädin tuttu oli myös menossa katsomaan kisoja. Näin pääsin hänen kyydissään kentälle saakka, missä ihmisiä oli pilvin pimein kuten Outokummun pesäpallo-ottelussa.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan yleisurheilukilpailuja. Näin toista kertaa elämässäni neekereitä, jotka olivat tulleet kaukaa Norsunluurannikolta juoksemaan sataa metriä. Käytän sanaa neekeri sen aikaisen puhetavan takia. Ensimmäisen kerran olin nähnyt pitkän mustan neekerin silloin, kun äiti käytti minua terveyssisaren luona Juuan neuvolassa ennen kansakoulun alkamista. Norsunluurannikon pikajuoksijat olivat tosi mustia ja myös sana `Norsunluurannikko` oli sinällään jännittävä, jos sitä sanaa vertasi esimerkiksi hiekkarannikkoon. Silloin vain mielikuvitus oli rajana! Siinä he nyt olivat edessäni ja joku heistä sitten voitti juostavan pikamatkan.

800 metrin juoksun aikana kuulin yleisön joukosta kovaa huutoa lähes koko matkan ajan. Tosin en päässyt näkemään juuri ollenkaan juoksijoita, koska radan varressa olevat katselijat peittivät lähes kokonaan näkyvyyden juoksuradalle. Kenttäkuulutus sen sijaan toimi hyvin, joten olin selvillä kilpailun kulusta. Joku Pekka Vasala voitti ajalla 1.48, toiseksi tuli Norjan tunnettu estejuoksija Sverre Sörnes ja kolmanneksi Joensuun Katajan Tero Pulli ajalla 1.53,3 mikä säilyi Pohjois-Karjalan 20-vuotisten piiriennätyksenä aina Jukka Keskisalon aikoihin saakka. Paljon piti vettä vielä virrata Pielisjoessa ennen kuin tutustuin tulevaan toiseen valmentajaani, siihen rehtiin ja rehelliseen, Tero Pulliin. En vaan arvannut silloin juoksun aikana katsojien selkien takana, että siellä se tuleva valmentajani juoksee ikuisen oman ennätyksensä!