Polkupyörämatkalla suunta muuttui

4.3 Polkupyörämatkalla suunta muuttui: Kevät tuli myös vuonna 1970 ja suurin osa lumesta oli muuttunut vedeksi tai haihtunut näkymättömällä tavalla taivaan tuuliin. Kesän lähestyminen on aina sykähdyttävää, mutta nuoret tuntevat sen rinnassaan aina voimakkaammin kuin vanhemmat. Oli kaiketi huhtikuun loppu ennen vappua, sohjolunta oli vielä maastossa, mutta sinä lauantaina lämpötila oli reilusti plussan puolella. Nurmekseen menevä valtatie oli kokonaan sula, joten oli hyvät olosuhteet lähteä pitkälle polkupyöräajelulle. Olin päättänyt pyöräillä sinä päivänä enemmän kuin koskaan aiemmin. Aivan Nurmeksen rajan tuntumassa asui luokkakaverini Mauri, jonka kotona olin luvannut käydä sinä päivänä. Matkaa yhteen suuntaan oli lähes 20 km joten sinä päivänä kokonaismatka lähenteli neljääkymmentä kilometriä.

Kello saattoi olla jo lähes viisi iltapäivällä, kun olin palaamassa kotiin lähestyen samalla Vihtasuon risteystä, josta voi lähteä neljään eri suuntaan. Risteyksestä oli enää kilometrin matka kotiin omaa sivutietä pitkin. Tutut pojat seisoskelivat risteyksen läheisyydessä. Juuri heidän kanssaan oli viettänyt monta iltaa lukuvuoden aikana joko Vihtasuon koulun alueella tai heidän kotonaan. Joskus potkimme palloa, joskus touhusimme sellaisten asioiden parissa, joista ei voinut kertoa mitään muille. Nyt saimme ihan älyttömän ajatuksen: Otetaan maasta soran seasta pieniä kiviä ja yritetään osua niillä ohi ajaviin autoihin.

Minullakin oli pieni kivi kädessä, matkaa oli valtatielle yli 20 metriä ja sitten vaan odottelemaan harvakseltaan ohi ajavia autoja. Jonkun ajan kuluttua näkyi Nurmeksesta päin lähestyvä auto. Olin aika tarkka kivenheitossa, koska kotona olin huvikseni harjoittanut käden tarkkuutta tien läheisyydessä olevaan sähköpylvääseen joko kiviä tai lumipalloja heittäen. Otin ennakkoa ohi ajavaan autoon, heitin kiven ja kuului vain pieni napsonen, kun sain osuman heti ensimmäisellä heitolla.

Samassa näin, miten auto jarrutti voimakkaasti. Vieressäni olleet pojat lähtivät juoksemaan kotiin johtavalle sivutielle, jonka alussa oli pieni vastamäki. Juoksin pakoon niin kovaa kuin pystyin, mutta samalla minun piti työntää mukana olevaa polkupyörää. Pojat loikkasivat pois tieltä ja lähtivät juoksemaan pitkin kangasmetsää, missä oli vielä ohut kerros sohjolunta. Pakomatkani oli toivotonta mukana olleen pyörän takia ja auto lähestyi nopeasti takanani kohti minua.

Henkilöauto, jossa oli kaksi aikuista edessä ja kaksi pientä lasta takana, pysähtyi minun viereeni. Seisoin siinä pyöräni kanssa ja pelotti aivan kauheasti. Autosta nousi mies, joka otti rahakukkaronsa esille ja nosti sieltä esiin kortin. Siinä oli tämän miehen kuva ja sana 'poliisi'. Nimi ei jäänyt edes hetkeksi mieleeni, sillä pelon tunne oli huipussaan. Mies tutki autoaan; onneksi kivestä ei ollut jäänyt mitään jälkeä. Seuraavaksi mies otti kynän ja paperia, johon hän kirjoitti nimeni ja myös pakoon juosseiden poikien nimet piti kertoa. Eikä tässä kaikki: siltä varalta, että autosta vielä löytyisi kiven jälki, minun piti kertoa isäni ja poikien isän nimet. Pelko oli läsnä vielä monta päivää, mutta onneksi poliisi ei ottanut yhteyttä; niinpä vanhempani eivät saaneet tietää mitään siitä, mitä älytöntä olin salaa tehnyt.

Tällä polkupyörämatkan lopputapahtumalla oli suuri vaikutus omaan käyttäytymiseeni. Päätin siinä hetkessä, kun poliisi perheineen jatkoi matkaansa, että lopetan kaiken pahan tekemisen ja alan tosissani urheilemaan. Pahan tekeminen loppuikin siihen hetkeen, mutta urheilun harjoittaminen tosissaan odotti vielä oman aikansa. Jälkeenpäin olin kiitollinen siitä, että jouduin kiinni otetuksi itse teosta enkä ajautunut lisää rikosten tielle. Ja kuinka paljon onkaan niitä poikia, jotka syystä tai toisesta ajautuvat tekemään rikoksia erilaisissa jengeissä tai ilman niitä? Nuorilla pahuuden harjoittamisen on taustalla aina omat syynsä. Isäni oli osittain alkoholisti, samat sana sopi mukana olleiden poikien isään. Ja sitä sisällä myllertävää pahaa oloa, joskus jopa pelkoa, piti sitten varmaan purkaa muihin sivullisiin.