Penni onkijan apuna

9.3 Penni onkijan apuna: Joskus on syytä tilkitä avonaiseksi jääneet raot umpeen. Niinpä kerron nyt, mitä on jäänyt kirjoittamatta niistä monista lapsuusajan vuosista, joita olen tuonut esille aiemmissa päivän jutuissani. Aloitan kalastuksella, koska se liittyi olennaisesti lapsuuteeni kesiin.

Onkiminen monien eri lampien rannoilla oli selvä ykkösharrastukseni, kun en ota huomioon urheiluharrastuksiani. Laajalla entisen kunnansuon peltoalueella on kolme eri lampia, joista Alasenlampi ja Pääkkölampi olivat reilun puolen kilometrin päässä kotoa. Lisäksi kauempana pellon ja metsän takana oli kilometrin pituinen Väärälampi. Näiden lampien rannat ja kalojen syöntiajat tulivat läpikotaisin tutuiksi vuosien saatossa. Alasenlampi on noin 200 metriä pitkä ja sen rannat ovat ympäriinsä kovaa maata. Siltä osin onkiminen sen rannoilta oli helppoa toisin kuin rannasta upottavalla Pääkkölammella, mutta koivujen runsas lukumäärä teki onginnan joskus vaikeaksi Alasenlammella.

Meillä kotona talon ympärillä oli hiekkamaata ja pellot olivat mutaa. Kummastakaan maalajista ei löydy matoja, joita piti olla riittävästi jokaiselle onkimatkalle. Niinpä ennen ongelle lähtöä piti käydä kaivamassa matoja joko enon navetan ympäriltä, Leon talon vierestä tai Aleksi Kyyyrösen navetan vierestä. Jokaiseen paikkaan oli yli kilometrin matka, joten matojen hakemisessa oli oma vaivansa.

Kun koho heilahtaa tai painuu pinnan alle, niin silloin onkijan pitää tempaista saalis ylös. Kävi kuitenkin lukemattomia kertoja niin, että kala ei tarttunut kiinni koukkuun vaan siima kohon, painon ja matokoukun kanssa lennähti ylös koivunoksiin. Koukun irrottaminen oksista oli joskus ylivoimaisen vaikeaa; kävipä joskus niin, että siima oli pakko katkaista ennen kuin onkiminen jatkui korjatuilla välineillä.

Koivut olivat Alasenlammen ympärillä onkimisen kannalta ongelma, mutta yhtä suuri vaara piili pinnan alla. Alasenlampi on melko syvä heti rannoista alkaen. Viisi metriä syvän lammen jäälle oli ajettu pulavuosina 1920-30 - lukujen taitteessa paljon hakoja ja kantoja aikana, jolloin suometsä hakattiin ja kuokittiin peltoaukioksi. Veden pinnan alapuolella oleviin puukappaleisiin jäi kiinni suuri määrä ongenkoukkuja vuosien saatossa. Kun koukku juuttui uppotukkiin tai johonkin vastaavaan kiinni, niin silloin oli pakko katkaista siima ja samalla koukku ja paino jäivät sinne ikiajoiksi näkymättömiin.

Niinpä taskussani oli usein mukana tyhjennetty tulitikkurasia, mikä sisälsi siimaa, varakoukkuja ja -painoja. Ongenkoukkuja sai ostettua Vihtasuon keskustassa olleesta Veikko Pehkosen sekatavarakaupasta. Oli siinä vieressä toinenkin kauppa, mutta siitä osuuskaupasta oli turha etsiä onkitarvikkeita. Pehkosen kaupasta sopivan pieniä mustia ongenkoukkuja sai halvalla; muistan kerran ostaneeni niitä saman tien 20 kappaletta, jotka maksoivat yhteensä kymmenen penniä. Jokainen osaa laskea, että silloin yhden ongenkoukun hinta oli tasan puoli penniä. Millään tavaralla ei varmaan ollut alhaisempaa hintaa.

Ongenpainojen hankkiminen oli vaikeampaa, koska en onnistunut saamaan mistään lyijynpaloja, joista olisi voinut muovailla sopivan painoisen kappaleen koukun yläpuolelle. Mutta eipä mitään, keksin että kuparipenni on juuri sopivan painoinen ongenpainoksi. Vasara ja naula käteen, muutaman iskun jälkeen pennin keskellä oli reikä, siima reiän läpi, solmu siiman päässä olevaan koukkuun ja onginta saattoi taas jatkua! Mainittakoon vielä penniin liittyen, että kuparipennejä valmistettiin vuosien 1963-1969 välillä kaikkiaan 485 miljoonaa kappaletta ja kuparipennin seuraajaa alumiinipenniä vuosien 1969-1979 välillä yhteensä 832 miljoonaa kappaletta.

Kuvassa 9 kuparipenniä, 2 alumiinipenniä ja 2 kymmenen pennin kolikkoa. Klikkaamalla kuva suurenee.

Historian havinaa oli myös Alasenlammen rannasta löytyneessä ruuhessa. Kukaan ei osannut sanoa, miksi se oli siinä rannassa ja miten vanha se oli. Vuosikausia se lojui siinä veden ja maan rajassa, kunnes se jossain vaiheessa hävisi. Hajosiko se vai hakattiinko se pilkkeiksi, siitä minulle ei jäänyt mitään tietoa. Siihen aikaan kulttuurihistoriallisiin esineisiin ei kaiketi kiinnitetty mitään sen kummempaa huomiota. ”Ne vain olivat ja siitä ei sen enempää” – ajatusmalli oli varmaan yleinen tapa ajatella vanhoista tavaroista. Moni on myöhemmin harmitellut tätä välinpitämätöntä asennetta ”vanhaan roinaan”, mutta kullakin aikakaudella on oman aikansa tapa elää ja toimia.

Alasenlammessa ahven oli yleisin onkikala. Ne olivat melko pieniä ja väriltään hyvin tummia, koska lammen vesi oli koostumukseltaan humuspitoista. Toinen yleinen kala oli särki, jotka saattoivat joskus olla erittäin kookkaita nimenomaan tässä Alasenlammessa. Isot särjet eivät kuitenkaan usein olleet syönnillään, mutta joskus niitä saattoi saada useita peräkkäin. Iso särki ei yleensä narrannut vaan iski kunnolla koukussa olevaan matoon. Pienet särjet siellä veden pinnan alla sen sijaan saattoivat olla ärsyttäviä. Koho kyllä heilui veden pinnalla, mutta mitään ei tarttunut vaikka kuinka oikea-aikaisesti yritti kiskaista vavan ylös. Sattumalta kerran pääsin näkemään, miksi särki ei aina suostu tarttumaan koukkuun: Olin kerran ongella kirkasvetisellä joella. Näin kuinka särjet uivat matokoukun ympärillä ja välillä ne heilauttivat pyrstöllään siimaa, jolloin koho liikkui tai pompotti  veden pinnalla. Silloin on mahdotonta saada saalista ylös, vaikka olisi kuinka taitava onkija.

Ongella saatuja kaloja ei koskaan jätetty syömättä. Usein onkireissulla mukana ollut musta Musti-kissa sai tietysti osansa, mutta muut saadut kalat paistettiin. Kunnolla voissa paistettu ahven oli jo silloin herkkuruokaa. Särjet eivät maultaan olleet ahvenen veroisia, mutta nekin maistuivat. Jos ahvenia oli saatu runsaasti, niin niistä saatettiin tehdä patakukkoa. Särkien keittäminen suolavedessä tai niiden suolaaminen ei myöskään ollut mitenkään harvinaista. Ennen ruuaksi valmistamista kalat piti tietenkin ensin perata, tosin Juuassa ei niitä kuitenkaan perattu vaan ne puhkaistiin. Olin 10-vuotias, kun äiti opetti minulle muikkujen perkaamisen ja vähän myöhemmin perkasin ahvenet ja särjet taitettavalla linkkuveitsellä. Suomustaminen ja muu perkaaminen vaati tietenkin kärsivällisyyttä, varsinkin jos kaloja oli paljon, mutta näitä ruuanlaittoon liittyviä toimia ei koskaan jätetty kesken.