sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Jalkapallokesä 1970

5.3 Jalkapallokesä 1970: Vuoden 1970 kesästä en kerro läheskään niin paljon kuin mitä edellä kirjoitin edellisen kesän tapahtumista. Heinänkorjuuta kuvailin monessa erillisessä kirjoituksessa, joten niitä ei tarvitse enää toistaa. Heinäpellolla ei enää näkynyt hevosharavakonetta eikä Tuhti-hevosta, jonka isä edellisenä syksynä oli myynyt lopettaen samalla jokatalvisen tukinajon hevosella. Traktori oli lopullisesti korvannut hevosen kaikissa pellolla tapahtuvissa eri työvaiheissa.

Vihtasuon nuorison, etenkin poikien, iltaelämää oli edellisenä kesänä hallinnut lentopallo. Mutta nyt vuonna 1970, jolloin täytin 13 vuotta, lentopallo oli vaihtunut lähes täysin jalkapalloon. Sama Väyrysten talon vieressä ollut hiekkakangas oli nyt kokonaan jalkapallokenttänä. Me pojat, jotka juoksimme pallon perässä, olimme lähes kaikki 12-15 vuoden ikäisiä ja meillä oli sinä kesänä peräti oma valmentaja. 

Muutaman vuoden minua vanhempi Hannu Larinen, joka oli perheensä nuorin, asui saman peltoalueen toisella reunalla verrattuna meidän peltoihin. Laristen talo sijaitsi Lonkaanvaaran rinteessä ja sieltä ylhäältä oli kauniit näkymät pellolle ja kaukana taustalla häämöttäville korkeille vaara-alueille. Lisäksi heidän maisemaansa koristi rinteen alapuolella oleva Alasenlampi, jonka rannalla kasvoi runsaasti koivuja. Tämä lampi oli ollut minulle mitä tutuin, koska olin vuosikausia käynyt lukemattomia kertoja ongella juuri tämän lammen rantapenkoilla. Täältä Lonkaanvaaralta Hannu pyöräili pitkin kesää vajaan kolmen kilometrin matkan jalkapalloharjoituksiin. 

Minulla ei ole mitään tietoa siitä, mistä syystä ja kenen aloitteesta jalkapallon ohjattu harrastaminen alkoi Vihtasuolla. Sitäkään en tiedä, miksi juuri Hannu aloitti harjoitusten ohjaamisen. Muutaman kerran viikossa kokoonnuttiin pelaamaan yhdessä ja yritettiin saada pallo menemään viisi metriä leveiden maalien sisään. Harjoitukset olivat pelkästään pelaamista lukuun ottamatta pientä alkuverryttelyä pelikentän läheisyydessä olevalla kangaspolulla. Mitään tekniikkaharjoituksia ei koskaan harjoiteltu eikä niitä kaivattukaan koska pelaaminen oli se pääasia. 

Sinä kesänä järjestettiin myös meidän ikäluokan pitäjänmestaruusturnaus, johon osallistui useita sivukylien joukkueita eri puolilta Juukaa. Jalkapallo oli suosituin urheilulaji kesällä Juuan Palloseuran ansiosta. !950-luvun alussa Juukaan oli tullut innokas opettaja Paavo Paalanen, joka oli alkanut vetää jalkapalloharjoituksia voimistelutunneilla ja iltaisin kentällä. Myöhemmin vuonna 1957 innokkaat jalkapallomiehet olivat sitten perustaneet oman jalkapalloseuran. 

Hannu Larinen, josta tuli luokanopettaja ja saamani tietojen mukaan oli myöhemmin koulun rehtori jossain Hangon alueella, oli kaiketi valmentanut meitä hyvin, koska Vihtasuo pääsi loppuotteluun pitäjänmestaruusturnauksessa. Voitimme mm. kirkonkylän joukkueen, jossa pelasi Juuan Palloseuran poikia. Urheilukentän katsomon takana olevalle hiekkakentälle saimme sitten loppuottelussa vastaamme Ahmovaaran joukkueen. 

Tässä suuressa finaalissa sain kokea lyhyen jalkapallourani huippuhetken. Ottelu oli tasainen, mutta meidän vihtasuolaisten kannalta näytti huonolta, koska finaalin päätöshetkillä olimme tappiolla 1-2. Sitten saimme vapaapotkun melko kaukaa vastustajan maalista, matkaa maalille oli kaiketi yli 20 metriä. Olin tehnyt ahkerasti yksikseni kesän aikaan pallon laukaisuharjoituksia ja olin aika tarkka, vaikka minulla ei muuten ollut paljon voimaa. Niinpä sain suorittaa vapaapotkun. Ja ihme tapahtui: vedin aivan vasempaan ylänurkkaan maalipuita hipoen. Olimme tasoittaneet ja samalla varsinainen peliaika päättyi erotuomarin vihellykseen. Sen jälkeen erotuomari päätti, että jatkoajalla maalin tekijä on samalla voittaja. Kävi kuitenkin niin, että Ahmovaara sai tehtyä maalin ja me vihtasuolaiset saimme tyytyä hopeaan. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, koska olimme lähes voittajia. Samalla tähän otteluun päättyi oma jalkapallourani, koska pelasin myöhemmin jalkapalloa vain koulun liikuntatunneilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti