Nuotanvetoa Pielisellä kesällä 1970

14.3 Nuotanvetoa Pielisellä kesällä 1970: Kesäkuu 1970 toi mukanaan uuden kokemuksen, kun menin nuoremman veljeni kanssa useana iltana nuotanvetoon Pieliselle. Kahden kilometrin päässä asunut enoni oli sekä kalastaja että maanviljelijä. Pieliselle vievän kylätien varrella asunut enoni oli kalastanut koko ikänsä tällä Suomen neljänneksi suurimmalla järvellä verkoilla ja nuotalla; katiskoita hänellä oli myös jonkin verran. Kesällä nuottaus oli kuitenkin se tärkein pyyntitapa, jolla oli mahdollista saada suuria muikkusaaliita yhden illan aikana.

Pyöräilin veljeni kanssa enon talolle noin seitsemän aikaan illansuussa. Siellä nousimme enon sinertävänharmaan farmari-Mossen kyytiin; tarkasti sanottuna auton nimi oli Moskvitsh 427. Auton takaosa oli lastattu täyteen puisia kalalaatikoita, niinpä me veljekset jouduimme istumaan sylikkäin samalla autonpenkillä. Perässämme tuli enon talon lähellä asuva Tuomo omalla vanhalla savuttavalla Solifer-mopollaan. Tuomo oli vasta vähän aiemmin täyttänyt 18 vuotta. Hän oli kirjaimellisesti se toinen nuotanvetäjä enoni lisäksi, koska meillä veljeksillä oli aivan muu tehtävä kuin varsinainen nuotanveto: se oli tarpominen.

Kun saavuimme Kopsarantaan, niin edessämme oli vanha ja osittain ränsistynyt harmaa venevalkama. Sen sisällä olivat enon molemmat puuveneet, joista toinen oli leveä ja sen perässä oli musta Mercury-merkkinen perämoottori. Toisessa veneessä oli nuotta ja nuotanvedossa tarvittavat narukelat. Kopsaranta on avoin kivikkoinen ranta, mihin itä- ja koillistuulet tuovat synnyttämänsä aallot. Kalastusmatkalle emme kuitenkaan koskaan lähteneet tuulisella säällä. Kesäaikaan päivällä saattaa tuulla, mutta sitten illan tullen tuulet heikkenevät ja usein jo kahdeksan jälkeen on lähes tyyntä. Niinpä ennen kahdeksaa olimme jo ulapalla matkalla kohti apaja-paikkaa.

Me neljä istuimme hautatervan kyllästämässä lähes mustassa perämoottoriveneessä ja nuottavene seurasi heti takana köyden toisessa päässä. Nuottaa vedettiin joko Miinoon saaren läheisyydessä, jonne oli matkaa vähän yli kaksi kilometriä tai sitten toinen vaihtoehto oli mennä toiseen suuntaan Kiviniemen läheisyyteen, jonne oli puolta lyhyempi matka. Usein kävimme molemmissa paikoissa saman illan aikana. 

Karttakuva avautuu suuremmaksi klikkaamalla.

Saavuttuamme valitulle apajapaikalle katselimme ensin, näkyykö pinnassa muikkuparvien liikettä. Tyynellä säällä muikkuparven pistot veden pinnassa on helppo havaita, niinpä nuotan laskeminen veteen aloitettiin heti, jos muikkujen liikettä oli nähtävissä apajapaikan ympärillä. Molemmat veneet olivat lähellä rantaa. Naru kiinnitettiin tiukasti rantakivikkoon kiinni ja sitten moottorivenettä liikutettiin jonkin matkaa pois rannasta. Toinen kelanaru jäi nuottaveneeseen ja toinen moottoriveneeseen. Olin veljeni kanssa kahdestaan moottoriveneessä sillä aikaa, kun enoni ja Tuomo laskivat nuotan veteen siitä toisesta veneestä. Tuomo souti, moottoriveneen kelasta vapautui vesille koko narumäärä ja sitten enoni alkoi laskea nuottaa veteen Tuomon soutaessa ulapalle päin. Nuottaverkko oli neljä metriä korkea ja sitä kannattelivat yläpuolella olevat valkoiset kellukkeet. Kun puolet nuottaverkosta oli laskettu, niin silloin Tuomo alkoi soutaa takaisin kohti rantaa.

Kun nuotta oli kokonaan laskettu jatkonaruineen veteen ja molemmat veneet olivat jälleen rinnakkain, niin silloin saattoi alkaa varsinainen nuotanveto. Ensin nuotan päissä olevat narut vedettiin takaisin keloihin enon ja Tuomon toimesta. Samalla nuottaverkko läheni koko ajan rantaa ja veneitä kohti. Sitten alkoi nuotan lappaminen käsin nuottaveneen molemmille puolille. Samalla meidän veljesten työtehtävä alkoi.

Meillä molemmilla oli käsissä yli kolmemetriset tarpoimet, joilla pian säikyteltäisiin muikkuja peräpussia kohti. Mäntyvartisten tarpoimien päässä oli sinkitystä pellistä tehdyt kartiomaiset kupit, jotka oli kiinnitetty lujasti varsipuuhun. Entisaikaan oli kuulemma ollut käytössä myös sellaisia kuppeja, jotka oli valmistettu koverretuista puunpahkoista. Nuotanperän lähestyessä aloimme yhä nopeammin painaa tarpoimia pohjaan saakka enon ja Tuomon vetämän nuottaverkon väliin. Se oli ainoa paikka vajaan veneen matkan pituudelta, josta muikut olisivat voineet vielä karata pois. Tarpointa ei saanut pärskyttää vedenpintaan, vaan painaa rauhallisesti alaspäin. Näin kupin sisään jäänyt ilma teki isoja nousevia kuplia ja juuri sitä ilmiötä muikkujen otaksuttiin pelkäävän.

Kun lopulta koko nuotta oli saatu ylös veneeseen, niin silloin nähtiin, kuinka paljon oli kertynyt sitä hopeanväristä saalista. Perän naru avattiin ja samalla kaikki kalat putosivat suoraan puisiin kalalaatikoihin. Myös särkiä, ahvenia, lahnoja ja joku hauki saattoi oli muikkujen mukana. Vuoden 1970 muikkusaaliit eivät olleet kovin suuria, vain harvoin pääsimme sataan kiloon illan aikana. Seuraavan vuoden heinäkuussa saimme sitten eräänä iltana hyvin erikoisen ja harvinaisen saaliin, josta kerron joskus myöhemmin.

Enon piha-alueelle tulimme noin klo 23 aikoihin, jolloin alkoi jo hämärää. Muikut jäivät auton sisällä oleviin kalalaatikoihin. Lähes 50 vuotta sitten jäähilettä ei ollut saatavissa kalojen sekaan, joten eno lähti heti varhain aamulla kalakaupalle ajaen pitkin kyläteitä talosta taloon ja etsien ostajia illan saaliille. Pyöräilimme vielä kotiin, mutta minä en mennyt suoraan nukkumaan, koska kesäkuussa vuonna 1970 oli menossa jalkapallon MM-kisat Meksikossa. Ottelut olivat juuri silloin nähtävissä, kun saavuin kotiin. Ennen juhannusta päättyneestä turnauksesta mieleeni jäi pysyvästi Brasilian voitto ja kuuluisan Pelen nimi. Sitten juhannusaattona eno kutsui meidät kotiinsa palkanmaksua varten: olimme käyneet veljeni kanssa ennen juhannusta nuotalla seitsemän kertaa, niinpä saimme kumpikin 35 markkaa setelirahaa. Se oli paljon!