Onkiminen monien eri lampien
rannoilla oli selvä ykkösharrastukseni, kun en ota huomioon
urheiluharrastuksiani. Laajalla entisen kunnansuon peltoalueella on kolme eri
lampia, joista Alasenlampi ja Pääkkölampi olivat reilun puolen
kilometrin päässä kotoa. Lisäksi kauempana pellon ja metsän takana oli
kilometrin pituinen Väärälampi. Näiden lampien rannat ja kalojen
syöntiajat tulivat läpikotaisin tutuiksi vuosien saatossa. Alasenlampi on noin
200 metriä pitkä ja sen rannat ovat ympäriinsä kovaa maata. Siltä osin
onkiminen sen rannoilta oli helppoa toisin kuin rannasta upottavalla
Pääkkölammella, mutta koivujen runsas lukumäärä teki onginnan joskus vaikeaksi
Alasenlammella.
Meillä kotona talon
ympärillä oli hiekkamaata ja pellot olivat mutaa. Kummastakaan maalajista ei
löydy matoja, joita piti olla riittävästi jokaiselle onkimatkalle. Niinpä ennen
ongelle lähtöä piti käydä kaivamassa matoja joko enon navetan ympäriltä, Leon
talon vierestä tai Aleksi Kyyyrösen navetan vierestä. Jokaiseen paikkaan
oli yli kilometrin matka, joten matojen hakemisessa oli oma vaivansa.
Kun koho heilahtaa tai
painuu pinnan alle, niin silloin onkijan pitää tempaista saalis ylös. Kävi
kuitenkin lukemattomia kertoja niin, että kala ei tarttunut kiinni koukkuun
vaan siima kohon, painon ja matokoukun kanssa lennähti ylös koivunoksiin.
Koukun irrottaminen oksista oli joskus ylivoimaisen vaikeaa; kävipä joskus
niin, että siima oli pakko katkaista ennen kuin onkiminen jatkui korjatuilla
välineillä.
Koivut olivat
Alasenlammen ympärillä onkimisen kannalta ongelma, mutta yhtä suuri vaara piili
pinnan alla. Alasenlampi on melko syvä heti rannoista alkaen. Viisi metriä
syvän lammen jäälle oli ajettu pulavuosina 1920-30 - lukujen taitteessa paljon
hakoja ja kantoja aikana, jolloin suometsä hakattiin ja kuokittiin peltoaukioksi.
Veden pinnan alapuolella oleviin puukappaleisiin jäi kiinni suuri määrä
ongenkoukkuja vuosien saatossa. Kun koukku juuttui uppotukkiin tai johonkin
vastaavaan kiinni, niin silloin oli pakko katkaista siima ja samalla koukku ja
paino jäivät sinne ikiajoiksi näkymättömiin.
Niinpä taskussani oli
usein mukana tyhjennetty tulitikkurasia, mikä sisälsi siimaa, varakoukkuja ja
-painoja. Ongenkoukkuja sai ostettua Vihtasuon keskustassa olleesta Veikko
Pehkosen sekatavarakaupasta. Oli siinä vieressä toinenkin kauppa, mutta
siitä osuuskaupasta oli turha etsiä onkitarvikkeita. Pehkosen kaupasta sopivan
pieniä mustia ongenkoukkuja sai halvalla; muistan kerran ostaneeni niitä saman
tien 20 kappaletta, jotka maksoivat yhteensä kymmenen penniä. Jokainen osaa laskea,
että silloin yhden ongenkoukun hinta oli tasan puoli penniä. Millään tavaralla
ei varmaan ollut alhaisempaa hintaa.
Ongenpainojen
hankkiminen oli vaikeampaa, koska en onnistunut saamaan mistään lyijynpaloja,
joista olisi voinut muovailla sopivan painoisen kappaleen koukun yläpuolelle.
Mutta eipä mitään, keksin että kuparipenni on juuri sopivan painoinen
ongenpainoksi. Vasara ja naula käteen, muutaman iskun jälkeen pennin keskellä
oli reikä, siima reiän läpi, solmu siiman päässä olevaan koukkuun ja onginta
saattoi taas jatkua! Mainittakoon vielä penniin liittyen, että kuparipennejä
valmistettiin vuosien 1963-1969 välillä kaikkiaan 485 miljoonaa kappaletta ja
kuparipennin seuraajaa alumiinipenniä vuosien 1969-1979 välillä yhteensä 832
miljoonaa kappaletta.
Historian havinaa oli
myös Alasenlammen rannasta löytyneessä ruuhessa. Kukaan ei osannut sanoa, miksi
se oli siinä rannassa ja miten vanha se oli. Vuosikausia se lojui siinä veden
ja maan rajassa, kunnes se jossain vaiheessa hävisi. Hajosiko se vai hakattiinko
se pilkkeiksi, siitä minulle ei jäänyt mitään tietoa. Siihen aikaan
kulttuurihistoriallisiin esineisiin ei kaiketi kiinnitetty mitään sen kummempaa
huomiota. ”Ne vain olivat ja siitä ei sen enempää” – ajatusmalli oli varmaan
yleinen tapa ajatella vanhoista tavaroista. Moni on myöhemmin harmitellut tätä
välinpitämätöntä asennetta ”vanhaan roinaan”, mutta kullakin aikakaudella on
oman aikansa tapa elää ja toimia.
Alasenlammessa ahven
oli yleisin onkikala. Ne olivat melko pieniä ja väriltään hyvin tummia, koska
lammen vesi oli koostumukseltaan humuspitoista. Toinen yleinen kala oli särki,
jotka saattoivat joskus olla erittäin kookkaita nimenomaan tässä
Alasenlammessa. Isot särjet eivät kuitenkaan usein olleet syönnillään, mutta
joskus niitä saattoi saada useita peräkkäin. Iso särki ei yleensä narrannut
vaan iski kunnolla koukussa olevaan matoon. Pienet särjet siellä veden pinnan
alla sen sijaan saattoivat olla ärsyttäviä. Koho kyllä heilui veden pinnalla,
mutta mitään ei tarttunut vaikka kuinka oikea-aikaisesti yritti kiskaista vavan
ylös. Sattumalta kerran pääsin näkemään, miksi särki ei aina suostu tarttumaan
koukkuun: Olin kerran ongella kirkasvetisellä joella. Näin kuinka särjet uivat
matokoukun ympärillä ja välillä ne heilauttivat pyrstöllään siimaa, jolloin
koho liikkui tai pompotti veden pinnalla. Silloin on mahdotonta saada
saalista ylös, vaikka olisi kuinka taitava onkija.
Ongella saatuja kaloja
ei koskaan jätetty syömättä. Usein onkireissulla mukana ollut musta Musti-kissa
sai tietysti osansa, mutta muut saadut kalat paistettiin. Kunnolla voissa
paistettu ahven oli jo silloin herkkuruokaa. Särjet eivät maultaan olleet
ahvenen veroisia, mutta nekin maistuivat. Jos ahvenia oli saatu runsaasti, niin
niistä saatettiin tehdä patakukkoa. Särkien keittäminen suolavedessä tai niiden
suolaaminen ei myöskään ollut mitenkään harvinaista. Ennen ruuaksi
valmistamista kalat piti tietenkin ensin perata, tosin Juuassa ei niitä
kuitenkaan perattu vaan ne puhkaistiin. Olin 10-vuotias, kun äiti opetti minulle
muikkujen perkaamisen ja vähän myöhemmin perkasin ahvenet ja särjet
taitettavalla linkkuveitsellä. Suomustaminen ja muu perkaaminen vaati tietenkin
kärsivällisyyttä, varsinkin jos kaloja oli paljon, mutta näitä ruuanlaittoon
liittyviä toimia ei koskaan jätetty kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti