Veriohukaisia ja viimeiset hiihtokilpailut

1.3 Veriohukaisia ja viimeiset hiihtokilpailut: Kerran keskikoulun toisella luokalla kilpailtiin hyvin erikoisella tavalla. Minä ja kaksi muuta poikaa käytimme ruokatunnin lisäksi myös sitä seuraavan välitunnin kouluruokailuun. Sinä päivänä oli ruokalistalla mustia veriohukaisia ja puolukkasurvosta. Ruokailuun oli varattu runsaasti ohukaisia, niinpä niitä jäi paljon ylimääräistä syömättä. Saimme päähämme alkaa kilpailla siitä, kuka jaksaa syödä eniten näitä ohukaisia. Opettaja Ritva Pakarinen, joka oli ruokaillut yhdessä meidän oppilaiden kanssa, sanoi, että syökää niin paljon kuin jaksatte, koska ohukaisia oli jäänyt niin paljon astiaan. Käytimme koko välitunnin syömiseen. Muistan vielä, että jaksoin syödä 38 ohukaista, mutta luokkakaverini Jorma Lehikoinen söi yhden enemmän. Enempää en pystynyt syömään. En varmaan ole koskaan ahtanut itseäni niin täyteen kuin silloin. Seuraavan kerran laitoin ruokaa suuhuni vasta vuorokauden kuluttua enkä sen jälkeen ole pahemmin mässäilyt ruuan kanssa.

Veriletuissa on paljon rautaa. Liekö niiden syömisestä ollut apua, sillä aiemmin koulun terveystarkastuksessa havaittiin, että minulla oli alhaiset veriarvot. Hemoglobiini oli niin alhainen, että sain koulun puolesta ilmaisen rautatablettipurkin. Olin kaiketi niitä harvoja luokassa, joille näitä annettiin. En kyllä koskaan kokenut, että olisin kärsinyt alhaisista veriarvoista esim. väsymyksen takia. Minulla oli kaiketi luontaisesti alhaiset veriarvot, koska esim. aikuisena urheilu-uran aikana korkein mitattu hemoglobiiniarvo oli alle 140, usein se oli välillä 125-130. Jotkut tietenkin ihmettelivät näin alhaisia lukemia, mutta mitäpä puheista, jos muuten tuntee itsensä terveeksi.

Juuan koulujen yhteiset hiihtomestaruuskilpailut pidettiin kevättalvella keski- ja kansalaiskoulun läheisyydessä olevalla hiihtoladulla. Siihen aikaan Juuan sivukylillä oli vielä paljon kansakouluja, joista saapui runsaasti hiihtäjiä kisapaikalle. Kansakouluun jääneet viidennen ja kuudennen luokan oppilaat olivat samanikäisiä kuin me keskikoulun kahden ensimmäisen luokan oppilaat. Osanottajia oli paljon, koska Juuassa hiihto oli arvostettua ja esim. Juuan Jänteellä oli runsaasti kilpahiihtäjiä kaikissa ikäluokissa. Minut oli valittu opettajien toimesta keskikoulun hiihtojoukkueeseen, koska he luulivat, että olin kova hiihtäjä; olinhan voittanut syksyllä ne maastojuoksukisat.

Isä oli ostanut minulle edellisenä vuonna ylipitkät punaiset Montana-puusukset. Pituutta niillä oli 205 cm koska piti kuulemma olla kasvun varaa. Niissä suksissa oli aina huono luisto. Kilpailun alkaessa näin, miten monella pojalla oli hienot Järvisen sukset ja monotkin olivat paljon parempia. Järvisen sukset olivat huomattavasti lyhyempiä kuin mitä minulla oli alla. Lisäksi ne luistivat paljon paremmin, mutta en voinut muuta kuin kateellisena seurata millaisilla välineillä he pääsivät kilpailemaan. Itse kilpailussa olin lähes viimeinen, sijoitus oli jotain 30. sijan paikkeilla. Myöhemmin keväällä nämä sukset menivät poikki kahteen eri kertaan hypätessäni mäkeä – tästähän jo kerroin aiemmin. Hiihtäminen oli minulle aina paljon vaikeampaa kuin juokseminen. Monet sanoivat, että hiihtämiseni näytti juoksemiselta, vaikka kuvittelin liukuvani hyvin. En koskaan myöhemmin näiden koulukisojen jälkeen osallistunut mihinkään hiihtokilpailuun, vaikka muutoin hiihdin joka talvi umpihangessa ja joskus ladullakin.