Kataja, ensimmäinen valmentajani ja pulssin mittaus

19.6 Kataja, ensimmäinen valmentajani ja pulssin mittaus: Loppusyksy 1973 toi mukanaan muutoksia nuoren kestävyysjuoksijan urheilu-uralla. Ensiksi minua pyydettiin liittymään uuteen urheiluseuraan eli Joensuun Katajaan. Päätös siirtymisestä Juuan Jänteestä läänin pääseuraan ei ollut vaikea, koska eihän Jänteessä ollut käytännössä mitään yleisurheilutoimintaa siihen aikaan. Olinko koko seuran ainoa yleisurheilija - sitä en enää muista - kuitenkin voin todeta, että muita urheilijoita ei juuri ollut niinä vuosina saman harrastuksen parissa.

Niinpä liityin Katajaan seuraavan kahdeksan vuoden ajaksi vaikka asuinkin Juuassa vajaan sadan kilometrin päässä Joensuusta. Minut on sitten myöhemmin mainittu monissa kirjoituksissa joensuulaiseksi seuran perusteella vaikka olin mitä suurimmassa määrin lähes aito juukalainen. Siihen aikaan Joensuun Kataja haali lähes kaikki Pohjois-Karjalan parhaiten pärjänneet nuoret yleisurheilijat siipiensä suojaan. Tämä näkyi sitten monien vuosien ajan myös valtakunnallisella tasolla siten, että Kataja oli yksi parhaiten menestyneistä yleisurheiluseuroista Suomen maassa: juoksuissa, hypyissä ja heitoissa löytyi tasoa lähes kaikissa lajeissa ja monessa eri ikäluokassa.

Toinen iso muutos loppusyksyn aikana oli se, että sain oman henkilökohtaisen valmentajan Katajaan siirtymisen yhteydessä. Tähän asti olin tehnyt itse itselleni kaikki harjoitussuunnitelmat. Tosin mitään paperille tehtyä suunnitelmaa minulla ei ollut, vaan olin siirtynyt päivästä toiseen tietyn selkeän oman ajatusmaailman kautta: harjoittelun piti olla ehdottoman säännöllistä ja riittävän tehokasta. Näitä asioita olen jo edellä aiemmissa kirjoituksissani tuonut esille, joten niitä ei tarvitse enää toistaa.

Minulle nimettiin joensuulainen valmentaja Joensuun Katajasta. En ollut häntä koskaan aiemmin tavannut enkä tiennyt, oliko hän koskaan itse urheillut. Itse asiassa en tiedä sitä vielä nytkään. Te tämän blogin lukijat odotatte kaiketi, että kerron tämän minun ensimmäisen valmentajani nimen. Kuitenkin on parempi, että jätän sen kertomatta. Se, että on armeijan kapiainen ja omistaa voimakkaan äänen, ei vielä tee kenestäkään asialleen omistautuvaa valmentajaa. 

Väärinkäsitysten välttämiseksi tavatessamme kasvotusten hän oli minua kohtaan aina asiallinen enkä kohdannut sitä kuuluvaa ääntä koskaan. Kyse oli siitä, miten omistautuu valmentamiseen, etenkin nuoren urheilijan valmentamiseen. Tämä oli se ongelma, mikä oli valmentajani pullonkaula. Omien henkilökohtaisten ongelmiensa takia monet sovitut asiat lässähtivät kokoon. Saatoin tulla talvella linja-autolla Juuasta Joensuuhun testijuoksua varten ja sitten valmentajaa ei näkynyt missään. Saatoin vain palata takaisin Juukaan kukkaro bussilipun hintaa kevyempänä. Tämä oli selkein esimerkki siitä, miten sitoutuminen valmentamiseen tuli kyseenalaiseksi. Parin vuoden kuluttua huomasin sitten jossain vaiheessa, että valmentaja oli hävinnyt jonnekin kauas tuntemattomaan, kunnes sitten vuosikymmeniä myöhemmin sain kohdata hänet uudistuneena ihmisenä.

Valmentajani oli kaiketi käynyt jonkinlaiset valmentajan kurssit, jotta voisi käyttää itsestään valmentaja-nimikettä. Silloin suuren kestävyysjuoksuinnostuksen aallonharjalla - sitähän se 1970-luku oli – valmentaminen oli kovin kaavamaista. Niinpä harjoituspäiväkirjaani tuli aivan uudenlaisia merkintöjä verrattuna aiempiin vuosiin. ”TV-kevyt” tarkoitti tasavauhtista kevyttä juoksua, ”TV-kova” tarkoitti tasavauhtista kovalla teholla juoksemista, ”VL” tarkoitti vauhtileikittelyä ja sitten tuli vielä keväällä alkava mäkihyppelykausi. Vauhtileikittelyllä tarkoitettiin kaiketi sellaista juoksua, missä vauhtia vaihdellaan matkan aikana. Kukaan ei sitä minulle koskaan sen tarkemmin selittänyt, mitä sen tuli sisältää. Niinpä tämän ”VL”- nimikkeen alle kehitin oman juoksutapani, mikä oli varmaan erinomainen oivallus liittyen hyviin tuloksiini. Se ei ollut käytännössä mitään leikittelyä, vaan välillä kovaa ja raakaa juoksuharjoittelua tietyn kaavan mukaan. Sitä olisi pitänyt tehdä enemmän myös vanhemmalla iällä, koska sitä kautta tuloskunto löytyi nopeasti.

Uusi juttu oli myös se, että harjoituspäiväkirjassani ei vuoden 1973 marraskuusta lähtien ole kovin monta kertaa mainittu kilometriaikoja vaan kilometrien perässä on merkintöjä kuten p.125, p.130, p.140 tai p.160. Näin jälkeenpäin nämä merkinnät hymyilyttävät! Aiemmin ollessani itseni valmentaja olin merkinnyt mitä kilometrivauhtia juoksin. Nyt valmentajan ohjeen mukaan piti juosta pulssin mukaan. Niinpä seuraavaan syksyyn saakka mukana oli aina pulssilukema kilometrien perässä. Muutos tuli sitten seuraavana syksynä, kun valmentajani oli häipynyt pois kuvioista ja palasin takaisin siihen omaan entiseen tapaan, johon tuli merkintä kilometrivauhdista ja samalla pulssilukemat hävisivät pois käytöstä (onneksi niin!)

Minulla ei tietenkään ollut mitään pulssimittaria. Valmentajan ohjeen mukaan juoksun aikana sydämen kohdalle piti laittaa kämmen ja laskea siitä, miten paljon sydän hakkaa. Toinen vaihtoehto oli se, että heti juoksun jälkeen piti laittaa peukalo ranteeseen valtimon kohdalle ja laskea sitten siitä pulssin määrä. Laitoin monet kerrat harjoitusten aikana oikean käden kämmenen sydämen kohdalle. Siitä jäi myös selvät merkit. Joensuun Katajan verkkarissa, jossa oli rinnan kohdalla kirjaimet JoKa eli Joensuun Kataja, oli juuri merkin kohdalta alue, mikä oli haalistunut laskiessani pulssia. Näin jälkeenpäin tätäkin asiaa voi muistella hymyillen! Pulssin mittaaminen jäi lopullisesti tähän vuoteen. Ja sitä oikeaa pulssimittaria käytin ainoastaan yhden kerran juoksu-urallani. Tämä tapahtui yli 15 vuotta myöhemmin, kun tunnettu Rovaniemen Lukon juoksija Esko Parpala (800metrin ennätys 1.45,24) lainasi minulle omaa pulssimittariaan kokeilun vuoksi.