Ensimmäiset piikkarit bingon kautta

5.5 Ensimmäiset piikkarit bingon kautta: Kesällä 1972 tein ensimmäistä kertaa omia valintojani ajankäytön suhteen liittyen urheiluun ja kalastukseen. Kalastuksella tarkoitan tässä tapauksessa iltasella ja iltayöstä tapahtuneita nuotanvetomatkoja, jotka suuntautuivat aina Kopsarannan kautta Pielisen avarille vesille. Nuotanvetopaikat sijaitsivat tietenkin rantojen läheisyydessä, mutta samalla ne olivat lähellä yhtä Suomen suurinta järvenselkää. Kojonselän pituus Paalasmaan tieltä aina Nurmeksen Aronsalmelle saakka on noin 26 km. Tällä välillä ehtii syntyä korkeita aaltoja myrskytuulten aikana; niistä on varmaan monella veneilijällä omat mieleenpainuvat muistonsa. Kirjoitin aiemmin kaksi juttua nuotanvetomatkoista, joissa olin mukana kahtena edellisenä kesänä. Enempää ei olekaan kerrottavaa, sillä tästä eteenpäin en enää lähtenyt nuotalle, vaan sen sijaan yleensä joka ilta puoli kahdeksan aikaan lähdin tekemään päivittäisen juoksuharjoituksen.

Eräänä kesäkuun iltana en kuitenkaan mennyt läheisen kangasmetsän männynneulaspeitteisille poluille vaan olin saapunut Tuupovaaran Öllölään, missä sinä iltana järjestettiin piirikunnalliset yleisurheilukilpailut. Raimo Holopaisen ajaman Isuzu Bellett-auton mittariin oli tullut lähes 150 kilometrin lisäys Juuasta lähdön jälkeen.  En erehdy muistoissani, kun kerron, että Isuzulla matka taittui silloin vauhdikkaasti! Öllölä on jostain syystä sellainen nimi, mikä ei helposti unohdu. Nimet saavat aina jostain alkunsa ja tässä tapauksessa historiakirjojen mukaan kylän ensimmäinen asukas 1640-luvulla oli ollut Iivana Öllöinen, joka on jättänyt jälkensä Suomen paikannimien luetteloon.

Oliko Öllölän urheilukentällä täysimittainen 400 metrin rata, tuskin oli, mutta täysin varmasti en sitä muista. Jotkut vanhat urheilukentät Pohjois-Karjalassa olivat siihen aikaan 350 metrin pituisia; näin oli ainakin Valtimolla ja sellainen oli muistaakseni myös Kaltimon kenttä Enossa. Kotipitäjäni Juuan vanha urheilukenttä oli vielä pienempi, sillä sen radan pituus oli vain 300 metriä. Useimmiten radan pintana oli musta hiilimurska, mutta myös punertavia tiilimurskapintasia kenttiä oli rakennettu kuten Valtimolle ja Polvijärvelle.

Vielä vuotta aiemmin olin juossut ilman piikkareita sukkasiineissä. Mutta nyt Öllölän kentällä minulla oli jalassa ensimmäiset omat piikkarit, jotka olin saanut aiemmin kevättalvella ennen lumien sulamista. Niiden hankkimiseen liittyy oma tarinansa. En omistanut vielä edellisenä kesänä piikkareita, koska niiden hankkimiseen tarvittiin tietty määrä markkoja. Ja koska oli niin, että tietty määrä markkoja meni isällä muutaman kerran vuodessa ryyppäämiseen ja eräälle tietylle taksikuskille, niin silloin jostain piti tinkiä. Piikkareiden hankkiminen ei ollut se tärkein ostokohde, kun rahat olivat vähissä.

Viisi vuotta aiemmin perustettu Juuan Urheilijat, johon vielä kuuluin sen vuoden ajan, oli aloittanut pari vuotta aiemmin järjestää bingo-tilaisuuksia Päivärannan huvikeskuksessa, mikä sijaitsi Laivarannan läheisyydessä noin kilometrin päässä kirkonkylän keskustasta. Bingon pelaaminen oli juuri niinä vuosina rantautunut Suomeen Ruotsin kautta ja monet urheiluseurat näkivät siinä hyvän keinon hankkia rahaa seuratyöhön. Tähän mahdollisuuteen oli tartuttu myös Juuassa.

Sunnuntaisin hallilla istui suuri määrä bingon pelaajia pelilappu kädessä. Pelin aikana koko ajan kuulutettiin bingopallojen numeroita, jotka putosivat pyöritettävästä laitteesta. Toiveena oli saada ostettuun pelilippuun yhden, kahden tai kolmen rivin voitto-osuma. Ja sen jälkeen sai huutaa ”Bingo” voiton merkiksi. Palkintoina voitoista oli erilaisia tuotepalkintoja, kuten esim. joulukinkkuja ennen joulun aikaa. Joulua edeltävät bingot tunnettiin yleisesti kinkku-bingojen nimellä. Rahapalkinnot eivät lain mukaan olleet sallittuja, siksi voitot piti jakaa erilaisina tavaroina.  Myös minä olin muutaman kerran talven aikana isän mukana pelaamassa bingoa. Koska meillä ei ollut autoa, niin vajaan kymmenen kilometrin matka pelipaikalle taittui linja-auton kyydissä.

Jossain vaiheessa talven aikana oli käynyt niin, että isä oli voittanut jonkun palkinnon bingosta. En edes muista mikä se oli, mutta eräänä päivänä isäni otti minut ja bingovoittonsa traktorin kyytiin. Tultuamme kirkonkylälle astelimme Kauko Naumasen K- kauppaan. Kauko oli isäni tuttuja ja niinpä isä onnistui vaihtamaan voittamansa tavaran kaupassa myytävänä olleisiin juoksupiikkareihin. Ja koska niissä punaisissa kengurunahkaisissa Adidas-piikkareissa oli sopivasti kasvunvaraa vielä seuraavaa vuotta varten, niin lähdimme kotiin piikkarilaatikko kainalossa. Olin saanut ensimmäiset kunnon juoksupiikkarit, joita sitten käytin kahden kesän ajan.

Aiemmin keväällä olin ollut toinen maastojuoksun piirinmestaruuskilpailuissa. Piikkarit olivat kaiketi ensimmäistä kertaa jalassa juuri niissä kisoissa, mutta Öllölän urheilukenttä oli se ensimmäinen paikka, missä rataa ei enää tarvinnut kiertää ilman kunnon jalkineita. Vaikka olin harjoitellut erittäin kovaa, niin siitä huolimatta en voittanut B-poikien 2000 metrin juoksua. Loppukirissä hävisin samanikäiselle Tapio Laakkoselle, joka oli kotoisin sieltä Tuupovaarasta. Aikani oli noin 6.08, mikä oli tietenkin oma ennätykseni. Edelliskesästä tuli parannusta 20 sekunnin verran. Tämä oli kesän ensimmäinen kahden tonnin juoksu ja vielä kaksi vastaavan matkan kisaa oli edessä sinä kesänä.