Ensimmäiset SM-kisat Mikkelissä

24.5 Ensimmäiset SM-kisat Mikkelissä: Jatkan siitä, mihin edellisessä blogissani jäin. Ilomantsin pm-maastojen jälkeen huhtikuu vaihtui toukokuuksi ja harjoitus jatkui seuraavalla viikolla samaa älytöntä tahtia kuin aiemmin huhtikuussa. Viikon aikana oli mäkijuoksua ja -hyppelyä Tyrmän mäessä sekä 600- 2000 metrin vetoja. Harjoituspäiväkirjastani näkee, että joukossa oli sentään yksi tasavauhtinen 16 km:n lenkki 3.40-3.45 vauhtia.

Tyrmän mäestä kerron muutaman sanan. Harjoituskerran aikana juoksin viisi kertaa "Tyrmän mäen" alhaalta ylös. Se tarkoitti 450 metrin erittäin jyrkkää nousua, jossa oli korkeuseroa 40 metriä, minulle niin tutulla Lonkaanvaaran tiellä. Tien varrella on tänäkin päivänä Tyrmälän talo. Talon vanhassa kivinavetassa on ollut 1800-luvulla vankila, jota on sanottu Tyrmäksi. Siitä myös rinne on saanut nimensä ja se todellakin oli tyrmäävän raskas suuren korkeuseron takia, jos sen juoksi täysillä alhaalta ylös. Myöhemmin aikuisiällä tämä mäki oli tärkeä osa kovaa harjoittelua tosin siten, että juostavan mäen pituuden lisäsin 1000-1200 metriin korkeuseron ollessa 60 metriä. Aikuisena näitä kovavauhtisia – aina kovalla vauhdilla alhaalta alkaen – toistoja tein harjoituksen aikana 4-8 kertaa, muutaman kerran 10 kertaa peräkkäin.

 

Kirjoituksestani löytyvät sanat Tyrmälä, Lonkaanvaara ja Kunnansuo. Nämä sanat löytyvät yllä olevasta kartasta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Viikon lopuksi kävin Polvijärvellä juoksemassa viiden kilometrin maastojuoksukilpailun sateisessa säässä. Tämä sunnuntaipäivä on jäänyt elävästi mieleeni: Tultuani kotiin olin väsynyt. Sen sijaan, että olisin levännyt ja mennyt nukkumaan, niin päätin lähteä hölkkäämään kympin lenkin vesisateeseen. Piti lähteä, koska en ollut ennen Polvijärvelle lähtöä käynyt aamulenkillä! Neljän minuutin kilometrivauhtia "hölkkäsin" ja minua väsytti. Juuri tämä väsymyksen tunne syöpyi syvälle sielun sopukoihin. Ilman sitä silloin koettua tunnetta en millään pystyisi muistamaan tätä kuvaamaani päivää, jolloin olin väsymyksen ohella myös äärimmäisen tyhmä, kun en käsittänyt levon merkitystä. Mikkelin SM-maastoihin oli aikaa viikko.

Tyhmyyteni tulee hyvin esille, kun katsoo edeltäviä päiviä ennen ensimmäisiä SM-tason kisoja: Polvijärven vitosen kilpailun jälkeen seuraavina kolmena päivänä tein erilaista vetoharjoittelua Tyrmän mäessä tai tasaisella tiellä, torstaina kolme päivää ennen SM-kisoja juoksin 17 km 3.35-3.40 vauhtia ja perjantaina oli jälleen vetoharjoittelua. Sitten olikin viikon ainoa kevyt päivä, kun lauantaina menimme Mikkeliin. 

Harjoittelustani en voi syyttää ketään valmentajaa, koska olin itseni valmentaja vielä tämän vuoden syksyyn saakka. Ajatusmaailmaani hallitsi täysin se, että täytyy harjoitella aina vauhdikkaasti, jotta voi pärjätä hyvin kilpailuissa ja jotta voi kehittyä kovaksi juoksijaksi. Toisaalta ajattelen nyt vuosikymmeniä myöhemmin myös niin, että tämä erikoinen raaka harjoitustapani juuri kasvuiässä saattoi kehittää elimistöni sellaiseksi, mikä mahdollisti myöhemmin pitkäkestoisen suorituksen kovalla rasitustasolla. Pitkäkestoisella suorituksella tarkoitan tietenkin maratonjuoksua, mikä oli ainoa tavoitteeni urheilun saralla jo silloin nuorena.

Kukaan ei tiennyt, miten minä harjoittelin. Kotonakaan sitä ei tiennyt kukaan, koska en halunnut arkielämässä puhua urheilusta juuri mitään vaan kaikista muista asioista, mitkä liittyivät normaalin elämään. Elämässä oli ja on yhä paljon muuta tärkeämpää kuin urheiluasioista puhuminen. Tiesin, että isä ja äiti suhtautuivat urheiluuni myönteisesti vaikka asiasta ei puhuttu. Isän kanssa puhuin urheiluasioista vain silloin, kun kävimme hakemassa Kunnansuon pellolla olevasta ladosta kuivaheinäkuorman navetan jatkeena olevaan varastoon. Isä nosteli hangollaan heinät peräkärryyn ja minä olin kärryssä kuorman tekijänä – tämä vajaan puolen tunnin työvaihe kerran viikossa lauantaina oli se ainoa hetki, kun keskustelimme urheiluasioista keskenämme.

Kahtena edellisenä kesänä olin kilpaillut Juuan Urheilijoiden väreissä. Kuitenkin nyt vuonna 1973 olin siirtynyt edustamaan Juuan Jännettä. Talvella juostessani valtatietä pitkin Vuokon suuntaan takaa tullut henkilöauto hidasti vierelleni. Autoa ajoi tunnettu juukalainen ex-hiihtäjä Santeri Löllö, joka Opelia ohjatessaan veivasi auton ikkunaa alaspäin ja huikkasi sieltä, että voisitko siirtyä urheilemaan Juuan Jänteeseen. Juoksin siinä vierellä ja vastasin hänelle pysähtymättä, että voinhan minä siirtyä. Asia oli sillä sovittu! Taustalla oli politiikka, kuinkas muuten! Juuan Urheilijat oli TUK:n alainen seura. Se miellettiin vasemmistolaiseksi ja vastaavasti Juuan Jänne oikealle. Santeri Löllö, joka vuosikymmeniä aiemmin oli voittanut mm. Oulun Tervahiihdon, oli keskustalainen ja kun myös minun isäni oli keskustan kannattaja, niin ajattelin miellyttää sekä Santeria että isääni liittymällä Jänteeseen. Kuitenkin kesän aikana sain sitten todeta, että kyllä Raimo Holopaisen vetämä Juuan Urheilijat oli se ainoa oikea yleisurheiluseura Juuassa.

Mikkeli oli kaukaisin paikka, missä olin koskaan käynyt. Menin näihin SM-maastoihin Tuomo Pulkkisen kanssa. Hänestä tiesin vain sen, että hän oli töissä Juuan meijerillä, aiemmin en ollut tavannut enkä nähnyt Tuomoa. Juuan Jänteen innokkaat hiihtomiehet olivat varmaan sanoneet Tuomolle, että menehän käyttämään Jounia Mikkelissä. Jänne oli hiihtoseura, yleisurheilijoita ei ehkä silloin ollut muita minun lisäkseni. Olimme kilpailua edeltävän yön jossain pienessä leirintäalueen mökissä lähellä ravirataa, jonka ympäristössä SM-maastot järjestettiin. Näin ainakin muistan asian olleen, muistanko sitten oikein?

Siihen aikaan vuonna 1973 Suomessa elettiin aikaa, jolloin innostus kestävyysjuoksua kohtaan oli huipussaan. Tämän ilmiön aiheutti kahden edellisen vuoden supermenestys kilparadoilla: Väätäinen (2 EM-kultaa, Viren (2 olympiakultaa), Vasala (olympiakulta) ja Kantanen (olympiapronssi) – siinä olivat ne ”pääsyylliset” valtavaan kestävyysjuoksuinnostukseen. Niinpä sinä äitienpäivänä B-poikien lähtöviivalla oli 160 poikaa (tällainen luku on jäänyt mieleeni) vieri vieressä odottamassa vapauttavaa lähtölaukausta.

Mitä muistan kilpailusta? 4 kilometrin kilpailussa olin pitkään kymmenen joukossa. Yksi kilpakumppaneista juoksi ison osan matkasta samaa vauhtia. Muistan tämän asian niin tarkkaan, koska tämä poika sai radan varrella kovasti kannustusta, kun Mikkelin paikallinen yleisö huusi hänelle pitkin matkaa ”Harri, Harri!” Puoli kilometriä ennen maalia oli lyhyt, jyrkkä nousu, jossa väsähdin perusteellisesti. Yhdeksäs sija vaihtui viimeisellä puolella kilometrillä 21. sijaan. Hävisin myös Harrille reilusti. Voi sanoa, että kilpailu päättyi osaltani suureen pettymykseen. Mutta sitä ei olisi tarvinnut ihmetellä, jos olisin ymmärtänyt sen, mitä olin tehnyt edeltävien viikkojen ajan. En kuitenkaan päässyt kokemaan, mikä olisi ollut levon merkitys urheilusuoritukseen.

Seuraavassa Mikkelin SM-maastojen B-poikien 4 km:n lopputulokset vuodelta 1973: 1) Ari Paunonen Sulkavalta 12.34 2) Lasse Mikkelsson Turusta -0.01 3) Lasse Hirvensalo Turusta -0.10  4) Teuvo Karvonen Porvoosta -0.14 5) Risto Pentikäinen Posiolta -0.19 6) Simo Hyvönen Sotkamosta -0.19 7) Henry Majander Jyväskylästä -0.26 8) Hannu Kokki Kerimäeltä -0.27 9) Markku Kantola Tyrnävältä -0.28 10) Heikki Immonen Ilomantsista -0.28. Ja kuka olikaan se Mikkelin yleisön kannustama Harri? Tuloslistaa jatkamalla kysymykseen tulee heti vastaus: 11) Harri Kirvesniemi Mikkelistä -0.29. Minuun tuli pitkä ero Harrin jälkeen: 21) JK Juuasta -0.48. Harjoituspäiväkirjastani ilmenee, että heti seuraavana päivänä juoksin vaihtelevalla vauhdilla. Sellainen minä olin… Ei lepoa...