tiistai 21. helmikuuta 2017

Esimakua juoksuharjoitteluun


21.2 Esimakua juoksuharjoitteluun: Edellisissä kirjoituksissa olen kertonut melko tarkkaan, millaista oli heinänteko entisen kunnansuon pellolla vuonna 1969. Palatessani vielä takaisin niihin aikoihin on syytä kertoa siitä, mitä tein äidin kanssa heinänseivästyksen lomassa. Kun isä ja äiti pitivät pienen juomatauon, niin sen aikana minä juoksin äidin kanssa silloin tällöin pienen juoksukilpailun. Kahden heinäseiväsrivin väliin jäi ikään kuin juoksurata, mitä pitkin sitten juoksimme. En jaksa muistaa, kumpi meistä ehdotti  näitä yhteisiä kisailuja. Tosin tämä ei ollut ensimmäinen kesä, jolloin juoksin äidin kanssa heinäpellolla; näin oli tehty jo edellisinä kesinä.

Kirjoitin jo aiemmin, miten hyvä juoksija äitini oli ollut 1950-luvulla, mutta siihen aikaan naisilla ei ollut mahdollisuutta lähteä kilpailuihin. Niinpä äidinkin kilpailut olivat rajoittuneet lähellä olleeseen Etelä-Vuokon urheilukenttään, mikä sijaitsi kuivalla mäntykankaalla. Juuri näistä kilpailuista olin kuullut, miten kovaa hoikkarakenteinen äitini oli juossut verrattuna muihin ja samalla niistä muutamasta palkintolusikasta, jotka olivat laatikossa muiden ruokailuvälineiden seassa.  Mieleeni on jäänyt, että näissä muutaman sadan metrin peltojuoksuissa olimme yhtä nopeita. Paljon myöhemmin aikuisena olen ihmetellyt, miten ihmeessä äitini viitsi rasittaa itseään näillä ylimääräisillä juoksuilla kaiken sen työmäärän lisäksi, minkä hän joutui tekemään aamusta iltaan: lehmien lypsy käsin, veden kantaminen pihakaivosta sisään, pyykkien peseminen käsin ulkosaunassa ja paljon, paljon muuta.

Tänä kesänä tein myös ensimmäisen varsinaisen juoksuharjoituksen ja tämä hetki on jäänyt elävästi mieleeni. Oli helteinen päivä, olin yksin kotona, olin ilman paitaa ja minulla oli vain pienet aluskalsarit päällä. Laitoin tennarit jalkaan ja päätin lähteä juoksemaan. Juoksin niittytietä pitkin peltoaukealle, missä heinät oli tehty ja juoksuaskeleiden välissä oli vain lyhyt heinikko. Juoksin yli kymmenen peltosaran läpi ja saman verran oli sarkaojia ylitettävänä. Oli suuri nautinto ikään kuin leijailla hyppien ojien yli; olihan minulla hyvä kimmoisuus, koska olin harrastanut niin paljon eri hyppylajeja.  Tämän juoksemisen ja hyppimisen aikana tajusin, miten mukavaa ja helppoa juokseminen voi olla, varsinkin pitkän matkan juokseminen. Pellon jälkeen jatkoin juoksemista pienelle metsäpolulle, mikä oli jo melkein kokonaan mennyt umpeen, koska kukaan ei sitä enää käyttänyt. Sipsuttelin metsän läpi pikkukalsareissa ja sitten olinkin jo kotona. Ensimmäinen juoksuharjoitus oli nyt tehty!

Jonkun ajan kuluttua tein toisen juoksuharjoituksen, mutta tällä kertaa aivan erilaisen. Päätin juosta puolitoista kilometriä niin kovaa kuin jaksoin alusta lähtien leveää kangastietä pitkin. Ja jaksoinhan minä, kun en antanut periksi, vaikka pahalta tuntui. Aina kun juostaan kovaa pitkä matka, niin silloin se ei tunnu lainkaan mukavalta. Siinä tuntee tuskaa, mutta sitten kun juoksusuorituksen saa lopetettua, niin olo on mitä parhain. Sillä ei ole mitään väliä, millä tasolla ja miten kovaa juostaan. Tunne on samanlainen kaikille, jos juostaan riittävän kovaa. Tein vielä muutaman kerran tällaisia puolentoista kilometrin kovia puristuksia ennen syksyn koulun alkua, koska koulussa oli jälleen edessä ne jokasyksyiset juoksukilpailut. Joka kerta kun kävin juoksemassa, niin juoksutapa oli muuttumaton: aina täysillä alusta loppuun, koska hiljaisella vauhdilla juokseminen ei tuonut sellaista hyvää tunnetta kuin vastakkainen tapa.

Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista luettavaa eri aiheesta:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti