Koripallossa en
pituuteni takia ollut kovin hyvä paitsi että heittotarkkuuteni oli luokan
parhaita. Tämä johtui siitä, että kotona olin naulannut koripallorenkaan
navetan päädyssä olevaan heinävaraston seinään ja usein harjoitin käteni
tarkkuuta yksikseni omalla ”kotiareenalla”. Ja on selvää, että harjoitus
parantaa aina taitoja olipa harrastus mikä tahansa.
Voimistelussa olin
surkean huono. Käsivoimani olivat niin vähäiset, että kiipeilyköyttä pitkin en
pystynyt kipuamaan edes yhtä metriä. Minkäänlaisia hyppyjä millään
voimisteluvälineellä en koskaan uskaltanut tehdä ja oli noloa seurata sivusta
muiden hyppyjä. En uskaltanut hypätä, koska pelkäsin epäonnistuvani ja
loukkaavan itseni. Yritin usein olla jonkun selän takana ettei opettaja
kiinnittäisi minuun huomiota. Muuta en osannut tehdä voimistelutunneilla kuin
jonkun yksinkertaisen suorituksen permannolla kuten vaakan ja kuperkeikan
taaksepäin. Siihen aikaan annettiin erikseen numerot urheilusta ja
voimistelusta. Minulla oli erikoinen numeroyhdistelmä: urheilu oli yhdeksän ja
voimistelu kuutonen! Jälkimmäinen olisi voinut olla vaikka viitonen enkä silti
olisi kokenut vääryyttä.
Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista luettavaa
eri aiheesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti