Tietokilpailukysymyksiä ja mäkihyppyä

25.2 Tietokilpailukysymyksiä ja mäkihyppyä: Keskikoulun toisesta vuodesta kerron muutamia pieniä yksittäisiä tapahtumia. Eri oppiaineiden kokeisiin luin aina viime tipassa; muuna aikana koulukirjojen lukeminen ei ollut kovin suuressa suosiossa omalla kohdallani, koska iltaisin oli kaikkea muuta säheltämistä kylän poikien kanssa Vihtasuon kansakoulun ympäristössä. Sopimattomista tekosista ei tietenkään kerrottu kotona vanhemmille. Kävin usein samanikäisten Lösösten veljesten luona vajaan kahden kilometrin päässä. Usein siellä ei ollut heidän vanhempiaan kotona, joten siellä saattoi suunnitella asioita, jotka eivät aina kestäneet päivänvaloa. 

Jossain vaiheessa yksi ohjelmanumeromme oli tuntemattomille ihmisille soittelu. Siihen aikaan radiossa kuului vuosikausia jatkunut suosittu Timo.T.Kaukosen juontama tietovisailuohjelma. Kuuntelin tätä ohjelmaa säännöllisesti radiosta. Olin kiinnostunut ohjelmasta, koska vaikeat kysymykset kiehtoivat - oppihan siinä samalla jotain uutta - ja lisäksi oli jännittävää kuunnella, osaavatko kilpailuun osallistujat vastata näihin kiperiin kysymyksiin. Erityisesti tykkäsin Kaukosen persoonallisesta äänestä ja sitä oli mukava kuunnella; ehkä juuri siksi olin opetellut imitoimaan hänen ääntään.

Etsimme tuntemattomien ihmisten puhelinnumeroita puhelinluettelosta. Sitten soitin johonkin valittuun numeroon Timo.T.Kaukosen äänellä, hänen nimellään ja kerroin, että kyseessä on tietokilpailukysymys, johon oikein vastaamalla saa pienen rahapalkinnon. Olin lukenut erilaisia kirjoja ja näistä kirjoista sitten sain aiheet tietokilpailukysymyksiin. Kysymykset tein niin vaikeiksi, ettei kukaan osannut antaa oikeaa vastausta, vaikka joku yritti kovasti pitkään miettiä saadakseen oikean vastauksen. Tarjolla olleet "rahat" jäivät kuitenkin aina saamatta. Sitten lopuksi pahoittelin epäonnistumista ja kiittelin tietokilpailuun osallistumisesta, kun oikeaa vastausta ei löytynyt. Vierelläni olleilla veljeksillä oli hauskaa, kun he kuuntelivat puhelinvisailua. Kun näin jälkeenpäin muistelee näitä aikoinaan tehtyjä tekosia, niin eihän niissä oikeasti ollut mitään järkeä. Oliko se jännityksen hakemista vai jotain muuta, sitä en osaa sanoa. Kyse oli kuitenkin ihmisten kiusaamisesta, tosin kaikki varmaan luulivat jutelleensa sen oikean tunnetun radioäänen ja tv-kasvon kanssa. Täten tässä visailussa oli yksi myönteinen seikka, kun vastaaja sai yllättäen olla juttusilla julkisuuden henkilön kanssa…

Samaan keskikoulun vuoden 1970 talveen sisältyy myös minun lyhyeksi jäänyt mäkihyppyura. Meiltä oli vajaan kahden kilometrin matka Lonkaanvaaran rinteeseen, missä oli silloin iso puuton alue. Vieressä oli korkealle Lonkaanvaaralle nouseva tie, mikä sitten vuosia myöhemmin tuli hyvin tutuksi, kun juuri tällä vaaralle johtavalla tiellä juoksin kilometrin pituisia kovavauhtisia ylämäkivetoja. Minulla oli ne punaiset 205 cm pitkät puiset Montana-sukset, jotka isä oli ostanut edellisenä vuonna. Rinteeseen tein ladun, mitä pitkin laskin alas ja sitten piti taas kavuta ylös. Rinteen alaosaan tamppasin sitten pienen hyppyrin. Kun lumi oli seuraavana päivänä kovettunut, niin silloin hyppääminen oli mahdollista. Sauvat kädessä hypäten pääsin noin kahdeksan metrin leiskauksiin.

Kaaduin myös usein ja kävi niin, että eräänä päivänä suksen kärki katkesi, kun se tökkäsi lumeen. Ei auttanut muu kuin mennä kolmen kilometrin päässä olevaan Kitulan talon puuverstaaseen, missä osattiin tehdä puusta vaikka mitä. Siellä valmistettiin mm. puuveneitä. Niinpä minua viitisen vuotta vanhempi Risto Tuononen teki suksiini liitoksen ja niin pääsin jälleen hiihtämään ja hyppäämään. Kuitenkin pian uudelleen suksi meni poikki. Tähän kaatumiseen päättyi lyhyeksi jäänyt mäkihyppääjän urani, koska suksien korjaaminen maksoi kuitenkin yli kymmenen markkaa eikä tällaiseen turhaan rahan tuhlaamiseen ollut varaa. Missään muualla en enää koskaan hypännyt mäkeä, mutta olipahan sekin oma kokemuksensa.

Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista luettavaa eri aiheesta:
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/loysiko-nasa-elinkelpoisen-planeetan/