Heinäpellolla osa 1

11.2 Heinäpellolla osa 1: Kesän tärkein työtehtävä oli heinän talteenoton varmistaminen pelloilta. Jos seuraavaan kevääseen saakka ei ollut heiniä lehmille ja muulle nuorelle karjalle, niin silloin oltiin suurissa vaikeuksissa. Tutkijaprofessori A.I.Virtanen oli saanut jo 1940-luvulla AIV-rehun keksinnöstään Nobelin kemian palkinnon ja näin ollen edistykselliset maatilat varsinkin eteläisessä Suomessa olivat tehneet tuoreheinää hapon avulla jo vuosikymmenten ajan. Kuitenkin meillä, kuten myös melkein kaikilla lähialueen pelloilla, kaikki heinä nostettiin vielä kuivumaan seipäille. Meidän maatilalla näin tapahtui aina vuoteen 1976 saakka. 

Vuonna 1969 olin jo 12-vuotias, joten oli itsestään selvää, että heinäntekoaikaan päivät vierähtivät niitetyn heinän parissa. Vastaniitetyn heinän aromikas tuoksu oli silloin läsnä jokaisena heinäntekopäivänä. Emme toki vielä seivästäneet veljeni kanssa, koska olimme muutaman vuoden liian nuoria tähän raskaaseen työhön. Meillä oli sen sijaan muuta työtä pellolla, jossa varsinaisen seivästyksen suorittivat isä ja äiti. 

Isä oli ensin niittänyt traktoriniittokoneella sopivan pitkäksi kasvaneen heinikon, mikä pääasiassa koostui timotei- heinästä. Alussa meillä oli harmaa pieni Massey-Ferguson, mikä vähän myöhemmin vaihtui saman merkkiseen vähän isompaan traktoriin, jonka punaisen sivupellin pyöreässä kyltissä oli valkeat numerot 135 mustalla pohjalla. Kun heinät olivat kuivuneet jonkin aikaa pitkällään pellon pinnalla, niin seuraavana vaiheena oli heinien karhelle saaminen. Tämä työvaihe tehtiin viimeisen kerran hevosharavakoneella juuri tänä kesänä ja se päättyi aivan viimeisenä päivänä vallan dramaattisella tavalla. Tästä tapauksesta kerron myöhemmin. 

Minun tehtäväni oli ohjastaa Tuhti-hevosta, joka veti perässään haravakonetta. Olin jo kasvanut riittävän pitkäksi niin että jalkani ylsivät haravakoneen polkimelle. Painamalla jalalla poljinta haravakoneen piikit saatiin nostettua ylös siinä vaiheessa, kun haravakoneen alhaalla olleet piikit olivat keränneet riittävän paljon heinää kasaan. Tästä kasasta oli sitten helppoa koota hangollinen heiniä ja nostaa se ylös seipäälle. 

Isä pyrki niittämään kerralla oikean määrän. Jos säätiedot lupasivat monen päivän ajaksi varmaa poutaa, niin silloin oli järkevää tehdä iso ala luokoa, koska heinät kuivuivat auringonpaisteen ja tuulen vaikutuksesta sitä paremmin, mitä pitempään ne olivat pellon pinnalla. Kuivien heinien seivästäminen oli kevyempää ja nopeampaa ja lisäksi ne kuivuivat nopeammin seipäillä kuin kosteat heinät. Jos taas oli luvassa epävakaista säätä, silloin oli syytä olla varovainen niitetyn määrän suhteen, koska vetisten heinien seivästäminen oli raskasta eikä kuivuminenkaan seipäillä ollut täysin varmaa. 

Meidän heinäsarat olivat noin 550 metriä pitkiä, joten hevosharavakoneen rautaisella istuimella sai körötellä melko pitkään ennen kuin saran päässä pääsi kääntymään ja palaamaan takaisin lähtöpaikkaan. Tämä kierros piti tietenkin toistaa niin monta kertaa kunnes kaikki heinät oli saatu karhelle. Tällä matkalla haravakoneen polkimia sai painaa eräänkin kerran. Meidän hevosemme, joka talvisin oli ollut monta vuotta peräkkäin savotoilla raskaassa tukinajossa isän kanssa, oli rauhallinen ja varma hevonen, jota oli helppo käsitellä heinäpellolla. Tuhti-hevoselle se oli varmaan kuin varsanleikkiä rasittavuuden suhteen verrattuna siihen talviseen paksussa lumessa tarpomiseen, missä se joutui vetämään painavaa tukkikuormaa. jatkuu…