Lakkaa ja puolukkaa

11.3 Lakkaa ja puolukkaa: Marjojen kerääminen oli tuttua puuhaa jo pienestä pitäen. Lakka oli kuitenkin se marja, mitä opin ensin keräämään. Kymmenen ikävuoden kieppeillä oli kesiä, jolloin halla ei vieraillut lakkasoilla, vaan keltaista marjaa riitti kerättäväksi omiksi tarpeiksi monta kesää peräkkäin. Lakka kypsyy heinäkuun toisella puoliskolla, joten se osui samaan ajankohtaan kuin heinien korjaaminen seipäiltä latoihin. Niinpä lakkasuolle käveltiin iltasella isän ja äidin kanssa vasta sen jälkeen, kun he olivat päättäneet päivän muut askareet.

Lakkasuolle kävelemiseen meni aikaa puoli tuntia: ensin 300 metrin matka peltoa pitkin metsän reunaan Tervapurolle saakka - se piti ylittää yhtä poikkipuuta pitkin - ja sitten talsittiin jonkin aikaa pitkässä kanervikossa, jonka pohjalla kiemurteli lähes kokonaan umpeutunut polku. Molemmin puolin polkua oli myös runsaasti suopursuja, joiden valkoiset kukat olivat jo lakastuneet tähän aikaan kesästä. Polku toi marjastajat pienelle kangastöyräälle, josta avautui näkymä kitukasvuiselle ja samalla harvapuustoiselle rämesuolle. Ja juuri tällä suolla oli niitä kypsiä tai vielä kovia, kypsymisvaiheessa olevia muuraimia. Keräsimme aina pelkästään kypsiä marjoja, raakileisiin ei milloinkaan koskettu, vaan ne saivat kypsyä rauhassa ja odottaa seuraavaa poimintakertaa. Kun kerättävä alue oli kävelty läpi ja lakkasaalis oli sankoissa, niin silloin oli aika palata kotiin. Kotiin saavuttaessa kello oli jo niin paljon, että oli aika mennä heti nukkumaan.

Edellä kuvaamani lakkareissu oli pelkkä pikamatka verrattuna siihen, mitä äitini kertoi oman nuoruutensa ajoista. Äitini ja jotkut hänen samanikäiset kaverinsa olivat joskus 1940-luvun lopulla menneet Vihtasuolta Rontsaan saakka polkuja ja metsiä pitkin marjaisille lakkasoille. Yhteen suuntaan matkaa oli kertynyt yli kymmenen kilometrin verran. On siinä ollut melkoinen vaiva ja rasitus ennen kuin he olivat saapuneet takaisin kukin kotiinsa painavat kantamukset mukanaan. Miten on, jaksaisiko nykyajan nuoriso tehdä tällaisia vapaa-ehtoisia marjamatkoja?

Puolukassa isä ja äiti kävivät yleensä vain yhtenä viikonloppuna syksyn kuluessa jossain Kojon louhikossa Pielisen rantamaisemissa. En koskaan käynyt siellä; se on Pyötikön vanhan luostarialueen takana, mutta louhikon nimi on jäänyt mielen sopukoihin. Vanhemmillani oli mukana kangassäkkejä, jotka sitten olivat täynnä marjoja heidän saapuessaan takaisin kotiin marjamatkan päätteeksi. Puolukkamäärästä riitti syötävää kevääseen saakka. Puolukoiden puhdistamisessa äidillä oli oma tapansa. Hän odotti tuulista säätä ja sitten hän valutti marjat ylhäältä alaspäin alle laitetun lakanan päälle. Samalla tuuli puhalsi marjojen seassa olleet kevyet roskat erilleen marjoista. Tämä yksinkertainen menetelmä nopeutti puolukoiden puhdistamista.

Kaikki puolukat survottiin marjatiinuihin ja sitten ne laitettiin aitan lattialle. Pakkasten tullessa survottu puolukka tietenkin jäätyi kovaksi yhtenäiseksi massaksi. Talven kuluessa sitä sitten käytiin kovertamassa erilliseen kulhoon, kun haluttiin ruokapöytään hilloa tai jos siitä valmistettiin puolukkapuuroa. Yksi talven erikoinen herkku oli kovertaa jäistä puolukkaa ja sekoittaa se ruisjauhon kanssa. Oli muuten hyvää! Joskus vuosia sitten luin, että kypsentämätöntä ruisjauhoa ei pitäisi syödä, mutta onneksi tällaisista viisaista neuvoista ei ollut silloin mitään tietoa - kenties silloin tämä hyvä makuelämys olisi jäänyt kokonaan kokematta.

Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista ja tärkeää luettavaa eri aiheesta:

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lootin-paivat/