Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla

20.2 Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla: Aiemmin jo kerroin, että ohjastin Tuhti-hevosta ajaessani heiniä karhelle hevosharavakoneella.

Tällaisella haravakoneen otin hurjan kyydin ja riipuin käsin rautaistuimesta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Viimeisenä seivästysalueena oli suoraan navetan takaa aukeava kolmen hehtaarin peltoalue. Alueella oli pituutta 300 metriä. Ensimmäinen sata metriä oli laidunaluetta, mikä oli jaettu kahteen osaan siten, että välissä oli piikkilanka-aita. Loput 200 metriä oli varsinaista seivästysaluetta. Laidun- ja seivästysalueen välissä oli osittain maatunut leveä oja, mitä sanottiin viemäriojaksi. Tämän turvereunaisen ojan ylitti puinen silta, jota pitkin joutui kulkemaan mennessä alueelta toiselle.

Oli lämmin ja aurinkoinen iltapäivä, kun sain kesän viimeiset heinät karhelle. Haravakoneen piikit oli nostettu ylös ja lukittu vivulla kiinni. Isä ja äiti olivat jossain kauempana vihreinä tököttävien heinäseipäiden takana lopettelemassa seivästysurakkaansa. Rautainen haravakoneen istuin oli takapuoleni alla eikä minulla ollut ohjaksia käsissä vaan pidin niitä irrallaan sylissäni. Odottelin ainoastaan sitä, että isä saa viimeiset heinät seipäälle ja tulee sitten viemään hevosen riisuttavaksi läheisen metsän takana olevalle niitylle. Tuhti-hevonen seisoi ja otti harvakseltaan muutaman askeleen eteenpäin hamutessaan sille mieluisaa uutta kasvustoa.

Hevosen suunta oli kohti sadan metrin päässä olevaa navettaa; vielä muutama askel ja puusilta olisi ylitetty. Hevonen astui sillalle ja otti muutaman askeleen eteenpäin kohti piha-aluetta. En ehtinyt ajatella mitään sen kummempaa, kun haravakoneen vasen rautapyörä ei osunutkaan sillalle vaan voimakkaasti rämähtäen putosi viemäriojan pohjalle. Hevonen säikähti valtavasti ja samassa se hyppäsi laukalle. Minulla ei ollut ohjaksia kädessä. Vieressä oli noin 90 metriä pitkä piikkilanka-aita. Haravakoneen vasen rautapyörä osui koko ajan piikkilanka-aidan tolppiin, mitkä lienevät olleen noin viiden metrin välein. Aita-tolpat kaatuivat kuin heinää ja pauke oli valtava. 

Itselleni ei jäänyt kuin pieni muistikuva tästä kauheasta tapahtumasta heti sen jälkeen, kun pyörä oli tipahtanut pois sillalta. Hirvittävän ryskeen ja vauhdin lisäksi muistan ainoastaan sen, miten kaksin käsin pidin kiinni istuimen tangosta; siinä vaiheessa olin jo pudonnut rautaistuimelta ja selkäni oli kohti menosuuntaa. Sen jälkeen en muistanut mitään loppumatkasta. Isä ja äiti olivat nähneet tämä hurjan tapahtuman sieltä kauempaa seipäiden välistä kuullessaan kovan äänen. Äiti kertoi myöhemmin, että isä oli huutanut nähdessään hevosen hurjan laukan, että siinä meni toinen poika. Isälle oli tullut siinä hetkessä mieleen 12 vuotta aiemmin tapahtunut veljeni tapaturmainen kuolema, kun 6-vuotias veljeni oli juossut linja-auton eteen seitsemän viikkoa ennen minun syntymääni.

Havahduin siihen, että istuin pienellä kivellä. Piikkilanka-aidan päättymisen jälkeen alkaa muutaman metrin nousu kohti navettarakennuksen päätyä. Maan pinnassa pilkotti muutamia pieniä kiviä noin 20 metrin etäisyydellä piikkilanka-aidasta. Yksi niistä kivistä oli allani ja oli aivan hiljaista. Jalkaan koski, kun yritin nousta ylös. Hevosta ei näkynyt missään. Isä ja äiti juoksivat sieltä kaukaa kohti minua ja näkivät varmaan heti, että olin elossa. Vajaan sadan metrin pituisesta piikkilanka-aidasta oli jäänyt pystyyn vain kaksi tai kolme tolppaa, muut olivat laonneet rautapyörän alla. Voi kuvitella, että meno oli ollut hurjaa, vaikka alkumatkaa lukuun ottamatta mistään muusta en muistanut mitään.

Isä lähti etsimään hevosta, mikä oli juossut ensin pihamaan ohitse ja sitten niittytietä pitkin metsän läpi sille suurelle peltoaukealle. Hevonen oli seisonut rauhassa heinäladon vieressä ja oli erikoista, että haravakoneen piikit olivat pysyneet koko matkan ylhäällä. Sen jälkeen minut vietiin tarkistettavaksi Juuan vanhaan puusairaalaan kipeän nilkan takia. Kuitenkaan siitä ei löytynyt murtumaa; se oli ainoastaan venähtänyt. Tämä jalan kipeytyminen harmitti kuitenkin suunnattomasti, koska seuraavana viikonloppuna olisin päässyt ensimmäistä kertaa isoihin urheilukilpailuihin Juuan ulkopuolelle. Pohjois-Karjalan parhailla ikäkausiyleisurheilijoilla oli edessä kauden loppuhuipennus. Minut oli valittu niihin kisoihin, koska minulla oli 3-loikassa piirin kuudenneksi paras tulos 12-vuotiaiden sarjassa. Jälleen kerran kävi niin, että en päässyt mukaan.

Tärkeintä oli tietenkin, että olin säilynyt elossa edellä kuvatusta hurjasta tapahtumasta. Kukaan ei pystynyt selittämään, miten tipahdin haravakoneen kyydistä. Itse ajattelin heti tuon tapahtuman jälkeen, että Jumala varjeli minut ja lähetti enkelinsä avuksi; siitäkin huolimatta, että nilkkani venähti. En kertonut tätä ajatustani kenellekään, mutta yhä edelleen saan pitää silloin saamani ajatuksen. Vaikea tätä ajatusta on muidenkaan ottaa minulta pois! Samalla tähän hurjaan kyytiin päättyi meidän hevosharavakoneaika, sillä isä lopetti talvisen tukinajon hevosella. Vahva ja rauhallinen Tuhti-hevonen myytiin pois ja tilalle tuli isompi traktori - se oli tietenkin Massey-Ferguson kuten edellinenkin.