Kesä 1969 oli tapahtumia täynnä osa 2

9.2 Kesä 1969 oli tapahtumia täynnä osa 2: ... jatkuu. Kesä 1969 toi tullessaan aivan uuden kokoontumispaikan Vihtasuon nuorisolle. Tästä asiasta kunnia kuului Viljo ja Elina Väyryselle, jotka asuivat sadan metrin päässä Juuka-Nurmes valtatiestä laajan, tasaisen mäntykankaan reunassa. Heidän talonsa oli tosi pieni, jossa he vielä tänä vuonna asuivat kahden tytön ja pojan kanssa. Nämä lapset olivat minua vähän nuorempia ja he olivat jo vuosikausia olleet leikkikavereitani. Vanhin heistä oli Riitta, josta jo aiemmin kerroin, kun kävimme yhdessä polkupyörällä ikäkausiyleisurheilukilpailuissa Juuan urheilukentällä. 

Kodistani oli Väyrysten taloon matkaa tietä pitkin kilometrin verran, mutta kapean kangaspolun kautta matka lyheni huomattavasti. Jo vuosikymmeniä aiemmin lehmät olivat muovanneet sen polun paljaaksi sorkkiensa alla kulkiessaan metsän takana oleville heinäniityille. Väyrysten talon vieressä oli tasainen hiekkapohjainen alue, mikä oli päässyt heinittymään. Siinä oli kaiketi kasvatettu joskus perunaa ja muita kasveja, mutta jo vuosikausia se oli ollut lepotilassa. 

Tänä kesänä Viljo oli päättänyt luovuttaa tämän tasaisen aukion Vihtasuon nuorison käyttöön. Niinpä sille alueelle pitkien mäntyjen viereen oli pystytetty ihan oikea lentopalloverkko. Mäntymetsä suojasi hyvin pelaajien silmiä ilta-auringon häikäisyltä - paikan valinta juuri siihen kohtaan ei varmaan ollut sattumaa vaan ennakoivaa viisautta. 

Tämä uusi harrastuspaikka veti kylän nuorisoa puoleensa kuin houkutteleva liimapaperi kesän kärpäsiä. Lauantai-ilta saattoi olla se ainoa ilta viikon aikana, jolloin ei kuultu pallon mäiskettä ja erilaisia huutoja verkon molemmilta puolilta. Kylän varttuneempi nuoriso määräsi tietenkin sen, ketkä saivat olla kentällä ja ketkä joutuivat seuraamaan sivusta. Jos pelaajia ei ollut liian paljon, niin silloin myös me pienemmät saimme olla kentällä. Joskus me nuoremmat pomputtelimme palloa myös päivällä lähinnä harjoittelun merkeissä. 

Tämä oli se kesä, jolloin opin käsittelemään lentopalloa hyvin - ainakin omasta mielestäni. Pituuteni takia tiesin, ettei minusta koskaan tule mitään oikeaa lentopalloilijaa, mutta eihän sellaisella ajatuksella ollut mitään väliä. Taidot kehittyivät niin hyviksi, että myöhemmin talvella liikuntatuntien aikana lentopallon avaussyötöt sujuivat hyvin joko ylä- tai alakautta suurella itsevarmuudella. 

Kuuden maissa alkaneet pelit venyivät usein myöhään enkä aina malttanut lähteä kotiin nukkumaan riittävän ajoissa. Kotiin tultua isä sitten muisti mainita tästä asiasta riittävän voimakkaasti, niinpä pieni pelko oli usein läsnä, kun kotiin tulo oli venähtänyt aikarajan väärälle puolelle. Ajan kyllä tiesin, koska minulla oli Citizen-merkkinen rannekello, jonka olin saanut edellisenä syksynä aloittaessani keskikoulun.

Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista luettavaa eri aiheesta:

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/onko-europassa-elamaa/