Heinäpellolla osa 5

19.2 Heinäpellolla osa 5: Meillä oli vuonna 1969 kaksi heinävarastoa, minne kuivat heinät siirrettiin seipäiltä. Varsinaisella peltoalueella oli yksi iso ja korkea pärekattoinen lato, minne heinät pääasiassa kuljetettiin. Muuan vuosi aiemmin vanha pärekatto oli purettu pois ja tilalle oli naputeltu samanlainen uusista päreistä. Pertti Pehkonen oli se nuori mies, joka suoritti tämän korkean paikan työn. Lisäksi pihapiirissä navetan päädyssä oli iso tila, mihin aina päivän aikana tuotiin ainakin kaksi heinäkuormaa. Kävimme päiväkahvilla puoli yhden aikaan kotona ja silloin sinne tulomatkalla tuotiin samalla yksi kuorma, mikä tyhjennettiin varaston päätyosaan. Kun päivän päätteeksi kello neljän aikaan tulimme ruokailemaan, niin myös silloin tuotiin heinäkuorma kotiin saakka. Matkaa pellolta kotiin oli enimmillään noin puoli kilometriä.

Muut heinäkuormat päivän aikaan koottiin siihen pellolla olevaan isoon heinälatoon. Heinäkuorman pystyi ajamaan ladon läpi, koska molemmilla sivuilla latoa oli isot ovet; ovien koko näin ollen mahdollisti isojen kuormien tekemisen. Latoon tuotu kuorma luotiin molemmille puolille latoa. Aluksi, kun lato oli tyhjä, tuotu kuivaheinäkuorma kipattiin ladon käytävälle. Siitä se oli nopea luoda molemmille puolille latoa. Sitten kun ladon heinäkasat olivat tuotujen kuormien myötä kohonneet ylemmäksi ja ylemmäksi, niin silloin heinät luotiin suoraan peräkärrystä ylös kasan päälle. Jokaisen tuodun kuorman jälkeen heinien päälle heitettiin suoraan säkistä karkeaa vuorisuolaa. Suolan käyttäminen auttoi heiniä säilymään pilaantumatta koko pitkän talven ajan.

Kirkonkylällä asunut nuorempi enoni, joka siihen aikaan oli noin 30-vuotias, kävi joskus meillä heinätöissä erityisesti silloin, kun heiniä koottiin latoon. Enoni oli todella jäntevä ja reilusti yli 180 cm pitkä. Hänellä oli todellinen urheilijan vartalo, vaikka ei ollut koskaan harrastanut urheilua kilpailumielessä. Yksi kerta on jäänyt elävästi mieleen: molemmin puolin latoa oli jo korkeat heinäkasat, mitkä ulottuivat lähelle ladon harjakorkeutta. Ladon käytävä oli vielä tyhjillään; siihen koottiin heiniä vasta siinä vaiheessa, kun molemmat ladon päädyt olivat täynnä harjakorkeuteen saakka. Ladon harjakorkeus oli noin kahdeksan metriä; tosin tämän korkeuden arvioiminen perustuu vain omaan mielikuvaani, koska tätä latoa ei enää ole.  

Eräänä päivänä auringossa ruskettunut paidaton enoni halusi näyttää, miten vahva hän oli. Niinpä hän kulki kurkihirttä pitkin koko ladon pituuden reunasta reunaan pelkästään käsien varassa. Suoritus vaati melkoisesti käsivoimia, koska ladon pituus oli lähes 20 metriä. Heinäkasojen välissä oli se tyhjä ladon käytävä. Enoni ei kuitenkaan kokenut mahdollisesta kovalle lankkualustalle putoamisesta mitään pelkoa, vaikka luultavasti meidän muiden katseista saattoi aistia tilanteen jännittävyys.

Heinäaikaan kypsyivät myös ojien reunoissa kasvavat mesimarjat. Juuka sijaitsee Suomen parhaalla mesimarjan kasvuvyöhykkeellä. Luonnonvaraisen mesikan eli mesimarjan tunnetuin kasvupaikka on ollut Pielisen suurin saari Paalasmaa. Maultaan parempaa marjaa kuin mesimarja ei mielestäni ole. Mutapohjaiset sarkaojien reunat olivat erinomaista kasvualustaa tälle maukkaalle tummanpunertavalle marjalle. 

Muistan, kuinka kerran keräsin ojien reunoilta yhteen menoon kuuden litran astian tätä huippuhyvää mehumarjaa. Mesimarjat ovat mehukkaita ja niiden kantoja ei ole helppo poistaa, niinpä kaikki kerätyt marjat mehustettiin. Sitten myöhempinä vuosina kaikki mesikat hävisivät peltoalueelta. Luulen, että syynä oli torjunta-aineiden käyttö viljan kasvatuksessa. Lopullisesti tämä maukas marja hävisi alueelta vuoden 1974 jälkeen, jolloin sarkaojat hävisivät salaojituksen seurauksena.