11.2
Heinäpellolla osa 1: Kesän
tärkein työtehtävä oli heinän talteenoton varmistaminen pelloilta. Jos
seuraavaan kevääseen saakka ei ollut heiniä lehmille ja muulle nuorelle
karjalle, niin silloin oltiin suurissa vaikeuksissa. Tutkijaprofessori A.I.Virtanen
oli saanut jo 1940-luvulla AIV-rehun keksinnöstään Nobelin kemian
palkinnon ja näin ollen edistykselliset maatilat varsinkin eteläisessä Suomessa
olivat tehneet tuoreheinää hapon avulla jo vuosikymmenten ajan. Kuitenkin
meillä, kuten myös melkein kaikilla lähialueen pelloilla, kaikki heinä
nostettiin vielä kuivumaan seipäille. Meidän maatilalla näin tapahtui aina
vuoteen 1976 saakka.
Vuonna 1969 olin jo
12-vuotias, joten oli itsestään selvää, että heinäntekoaikaan päivät
vierähtivät niitetyn heinän parissa. Vastaniitetyn heinän aromikas tuoksu oli
silloin läsnä jokaisena heinäntekopäivänä. Emme toki vielä seivästäneet veljeni
kanssa, koska olimme muutaman vuoden liian nuoria tähän raskaaseen työhön.
Meillä oli sen sijaan muuta työtä pellolla, jossa varsinaisen seivästyksen
suorittivat isä ja äiti.
Isä oli ensin
niittänyt traktoriniittokoneella sopivan pitkäksi kasvaneen heinikon, mikä
pääasiassa koostui timotei- heinästä. Alussa meillä oli harmaa pieni Massey-Ferguson,
mikä vähän myöhemmin vaihtui saman merkkiseen vähän isompaan traktoriin, jonka
punaisen sivupellin pyöreässä kyltissä oli valkeat numerot 135 mustalla
pohjalla. Kun heinät olivat kuivuneet jonkin aikaa pitkällään pellon pinnalla,
niin seuraavana vaiheena oli heinien karhelle saaminen. Tämä työvaihe tehtiin
viimeisen kerran hevosharavakoneella juuri tänä kesänä ja se päättyi aivan
viimeisenä päivänä vallan dramaattisella tavalla. Tästä tapauksesta kerron
myöhemmin.
Minun tehtäväni oli
ohjastaa Tuhti-hevosta, joka veti perässään haravakonetta. Olin jo
kasvanut riittävän pitkäksi niin että jalkani ylsivät haravakoneen polkimelle.
Painamalla jalalla poljinta haravakoneen piikit saatiin nostettua ylös siinä
vaiheessa, kun haravakoneen alhaalla olleet piikit olivat keränneet riittävän
paljon heinää kasaan. Tästä kasasta oli sitten helppoa koota hangollinen heiniä
ja nostaa se ylös seipäälle.
Isä pyrki niittämään
kerralla oikean määrän. Jos säätiedot lupasivat monen päivän ajaksi varmaa
poutaa, niin silloin oli järkevää tehdä iso ala luokoa, koska heinät kuivuivat
auringonpaisteen ja tuulen vaikutuksesta sitä paremmin, mitä pitempään ne
olivat pellon pinnalla. Kuivien heinien seivästäminen oli kevyempää ja nopeampaa
ja lisäksi ne kuivuivat nopeammin seipäillä kuin kosteat heinät. Jos taas oli
luvassa epävakaista säätä, silloin oli syytä olla varovainen niitetyn määrän
suhteen, koska vetisten heinien seivästäminen oli raskasta eikä kuivuminenkaan
seipäillä ollut täysin varmaa.
Meidän heinäsarat
olivat noin 550 metriä pitkiä, joten hevosharavakoneen rautaisella istuimella
sai körötellä melko pitkään ennen kuin saran päässä pääsi kääntymään ja
palaamaan takaisin lähtöpaikkaan. Tämä kierros piti tietenkin toistaa niin
monta kertaa kunnes kaikki heinät oli saatu karhelle. Tällä matkalla
haravakoneen polkimia sai painaa eräänkin kerran. Meidän hevosemme, joka
talvisin oli ollut monta vuotta peräkkäin savotoilla raskaassa tukinajossa isän
kanssa, oli rauhallinen ja varma hevonen, jota oli helppo käsitellä
heinäpellolla. Tuhti-hevoselle se oli varmaan kuin varsanleikkiä rasittavuuden
suhteen verrattuna siihen talviseen paksussa lumessa tarpomiseen, missä se
joutui vetämään painavaa tukkikuormaa. jatkuu…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti