Heinäpellolla osa 4

18.2 Heinäpellolla osa 4: ... jatkuu. Kun kaikki heinät oli saatu seipäille, niin jonkun aikaa täytyi odotella niiden kuivumista. Vallitsevat säät vaikuttivat suoraan kuivamisajan pituuteen ja tietenkin se, miten kuivana heinät oli saatu seivästettyä seipäille. Meidän pellot olivat avaralla peltoaukealla, missä tuulet pääsivät virtaamaan vapaasti ja näin ollen ne nopeuttivat heinien kuivumista. Käden työntäminen seipäällä oleviin heiniin oli yksinkertainen tapa tuntea se, olivatko heinät jo riittävän kuivia. Jos ne tuntuivat nihkeiltä, niin silloin oli syytä odottaa vielä vähän aikaa ennen kuin ne siirrettiin latoon.

Vuonna 1969 heinien korjaaminen seipäiltä tapahtui traktorilla, jonka perässä olevaan peräkärryyn luotiin iso heinäkuorma. Vielä muutamaa vuotta aiemmin kuljettaminen oli tapahtunut hevosella, mutta niistä vuosista minulla on vain hämärä mielikuva. Minä olin aina se kuormantekijä, joka seisoi peräkärryssä hangon kanssa ja piti huolen siitä, että heinäkuormasta tuli niin hyvä, ettei se missään vaiheessa kaatunut latoon mennessä. 12-vuotiaasta lähtien olin aina se meidän ainoa heinäkuorman tekijä aikuisvuosiin saakka. Voin sanoa, että yksikään tekemäni kuorma ei koskaan päässyt kaatumaan matkan aikana. Enkä koskaan pudonnut kuorman päältä; en kuormaa tehdessä enkä kuljetusmatkan aikana, vaikka tiessä saattoi joskus olla epätasaisia kohtia, mitkä ”mukavasti” hetkauttivat korkean kuorman päällä olevaa istujaa.

Aiemmin jo mainitsin, että meidän pellolla oli rinnakkain kaksi heinäseiväsriviä, joiden välissä traktori mahtui riittävän väljästi kulkemaan. Kuorman tekeminen tapahtui siten, että isä ja äiti nostivat seipäillä olevat heinät kuormaan toinen toiselta puolen riviä ja toinen vastaavasti toiselta puolen peräkärryä. Kuorman päällä minulla oli koko ajan kiire; piti pystyä ottamaan vastaan heinätukot molemmilta puolen kuormaa ja kuormasta täytyi tulla riittävän hyvä. Näitä heinätukkoja jouduin nostelemaan ja asettelemaan niin, että kuorma pysyi koko ajan hyvässä tasapainossa. Hyvä liikkuvuus ja tasapaino ovat hyviä ominaisuuksia kuorman päällä olevalle kuorman tekijälle. Heti alussa oli tärkeää, että kuormaan saatiin riittävästi leveyttä; näin siihen mahtui enemmän heinää ja kuormasta oli helpompi tehdä mahdollisimman korkea. Näin ollen ei tarvinnut ajella pitkin peltoja puolivajailla kuormilla ja samalla siinä säästyi myös aikaa.

Nuoremmalla veljelläni oli myös oma tehtävänsä silloin, kun heinät luotiin peräkärryyn. Hän haravoi haravalla tyhjien seipäiden äärelle jääneet irralliset heinät läheisen seipään viereen, josta ne sitten nostettiin kuormaan. Mitään ei saanut jäädä hukkaan, koska pitkä vuosi oli edessä; tästähän jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin. Siihen aikaan kaikki otettiin talteen. 

Tästä tarkasta talteenotosta oli hyvä esimerkki kilometrin päässä asuva Elvi. Hän kasvatti kesän ajan vasikkaa, mikä sitten talven tullessa teurastettiin. Heillä ei ollut muuta karjaa - en tiedä mistä he ostivat tämän vasikan keväällä - mutta joka tapauksessa Elvillä ja hänen savotassa käyvällä miehellään oli sitten talven aika omaa naudanlihaa ruokapöydässä. Koska heillä oli vain muutama aari hiekkamaan peltoa mökin vierellä, niin heinät vasikalle piti hankkia jostain muualta. Niinpä Elvi kulki kesällä maitokärryn ja viikatteen kanssa meidän lähellä olevalla kunnan omistamalla laajalla heinittyneellä hiekkamontulla, mistä hän sitten niitti maitohorsmaa ja muuta vasikalle sopivaa luonnonheinää. Tässä on oiva esimerkki siitä, miten kaikki otettiin tarkkaan talteen. Nykynuorison on ehkä vaikea ymmärtää sitä, millaista elämä vielä 40 vuotta sitten saattoi olla monissa osissa pitkin Suomen maata. jatkuu...