Leipää ja arkista työtä

8.2 Leipää ja arkista työtä: Vuonna 1969 meillä oli 11 hehtaaria peltoa. Isä ja äiti olivat yli viisi vuotta aiemmin raivanneet melkein paljain käsin suoperäisestä metsästä kolme hehtaaria peltoa ja sitten myöhemmin kunnan aiemmin omistamasta laajasta peltoalueesta oli annettu kahdeksan hehtaaria lisämaata. 

Heinän lisäksi osalla peltoa kasvoi kauraa ja ohraa lehmien lisäruuaksi. Lisäksi oli pieni ala ruista, josta saimme leiväntekotarpeet vähintään seuraavaa vuotta varten, jos vaan säät olivat suosiollisia. Meillä oli aina ruokapöydässä ruisleipää, mitä leivottiin kerran viikossa. Leipurina oli pääasiassa iäkäs mummomme. Samalla hän teki aina ison perunakukon, josta riitti syötävää moneksi päiväksi. Näin tapahtui aina läpi vuoden. Ainoa poikkeus tähän tuli kovien helteiden takia, jolloin ei uskallettu lämmittää puu-uunia. Talomme pärekatolle olisi saattanut lentää piisistä kipinä, minkä seurauksena olisi voinut syttyä tulipalo. Sitä ei onneksi koskaan päässyt tapahtumaan, vaikka pärekattoaikaan tällaisista tulipalon aiheuttamista tuhoista saatiin joskus lukea sanomalehdistä. 

Perunakukko on ollut jo kauan Juuan virallinen pitäjäruoka. Paksun ruiskuoren lisäksi siihen tulee nimen mukaisesti perunaa ja lihaa – ja olihan siellä joukossa myös valkoista läskiä. Uunissa kukon kuori saattoi joskus alkaa vuotamaan kypsymisen aikana, niinpä revennyt kohta piti tilkitä taikinalla kuivumisen estämiseksi. 

Meidän talossa oli iso vuolukiviuuni, mikä oli tehty lähes 20 vuotta aiemmin talon rakentamisen yhteydessä. Vuolukiviuunien valmistus oli loppunut pian sen jälkeen Juuan Nunnanlahdessa, mutta sitten vuoden 1980 alusta lähtien Nunnanlahden maailman parhaat vuolukiviesiintymät ”löydettiin” uudelleen. Tulikivi Oy ja Nunnauuni työllistivät parhaimpina vuosina n.700 työntekijää, jotka vaikuttivat suuresti koko Juuan kunnan kehitykseen. Kun talomme sitten paljon myöhemmin vuoden 1980 jälkeen purettiin, niin osa purettua vuolukiviuunia meni uusiokäyttöön johonkin Pielisen saaren kesämökkiin ja lopuista syntyi uuteen taloon vievä vuolukivipolku. 

Montako vuolukiuunia on nostettu tästä montusta Juuan Nunnanlahdessa?

Ruuat eivät siihen aikaan olleet niin monipuolisia kuin nykyisin, mutta ne olivat koostumukseltaan aitoja ilman runsasta lisäaineiden määrää ja teollista käsittelyä. Maito tuli tietenkin omista lehmistä. Lehmien utareista matka ei ollut pitkä verrattuna tämän päivän satojen kilometrien matkaan, minkä maito vaeltaa monen ”myllyn” lävitse ennen päätymistään ruokapöydälle tai kahvin lisukkeeksi. Kotimaidossa olivat kaikki ainesosat tallella kuorimatta tai vitamiineja lisäämättä. Niinpä meillä kenelläkään ei ollut laktoosi- intoleranssia. Tosin sellaista sanaa ei ollut kuultu eikä koettu, sillä sanahan tarkoittaa sitä, että vatsa alkaa kurnia melko pian maidon nauttimisen jälkeen. 

Kesällä tuorekurkkujen ja tomaattien käyttö oli vielä uutta. Talojen seinien viereen auringon puolelle oli istutettu tomaatintaimia; jotkut olivat jopa rakentaneet pieniä kasvihuoneita. Tomaatteja ja kurkkuja ei vielä osattu syödä sellaisinaan, vaan leikattujen viipaleiden päälle laitettiin aina suolaa ja sokeria. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli perin kummallinen tapa! 

Turnipsi eli rehunauris, jotka säilöttiin mutapeltoon kaivetussa kuopassa. 

Meillä kasvatettiin perunan lisäksi myös turnipsia eli rehunaurista karjan rehuksi aina vuoteen 1973 saakka, jolloin siitä onneksi luovuttiin. Onneksi, koska sitä oli joka kesä 20 aaria. Alana se tarkoittaa aluetta, mikä on 20 metriä leveä ja 100 metriä pitkä. Alueen harventaminen ja kitkeminen oli minun ja nuoremman veljeni jokakesäistä puuhaa. Kyykkiminen auringon paahteessa lisäsi varmasti kärsivällisyyttä ja vahvisti koko kehoa. Ja samalla opittiin tietämään se, mitä työnteko oikeasti tarkoittaa. Tästä kaikesta oli varmasti meille molemmille hyötyä tulevien vuosien varalle.