Heinäpellolla osa 3

17.2 Heinäpellolla osa 3: Heinänseivästys aloitettiin seipään pystytyksellä ja alimman tapin paikalleen laittamisella. Tämä alin tappi estää heinien tippumisen maan pintaan asti. Tiiviisti maan pinnassa olevat heinät eivät tietenkään kuivuisi. Lisäksi öisin nousee maasta kosteutta, joten senkin takia heinien piti pysyä ylhäällä tapin kannattamana. Muutaman nostetun heinätukon jälkeen oli aika laittaa seipään keskimmäinen tappi paikalleen. Tämän keskimmäinen tappi esti heiniä valumasta liian tiukkaan kasaan. "Löysästi seivästetyt heinät" kuivuivat aina paremmin kuin seipäälle tiukkaan painetut heinät, niinpä tappi piti muistaa laittaa reikään riittävän ajoissa. Ylimmän tapin jälkeen heiniä sai laittaa seipäälle niin paljon, että seipään kärki hävisi näkyvistä. Heinien kuivumisen ja sitä seuranneen painumisen jälkeen seipäitten kärjet tulivat sitten myöhemmin uudelleen näkyviin.

Meidän heinäpellolla samalle saralle tuli kaksi riviä heinäseipäitä. Rivien välin tuli olla riittävän suuri, jotta heinien kokoamisen aikaan pystyi ajamaan traktorilla riittävän väljästi rivien välissä. Kun isä ja äiti seivästivät, niin meillä vähän yli 10-vuotiailla veljeksillä oli haravat kädessä. Tehtävämme oli haravoida talteen pellolle jääneet irralliset heinät. Lisäksi sarkaojien reunoilla oli irtoheinää, joita hevosharavakoneen piikit eivät olleet yltäneet vetää mukaansa. Kaikki otettiin talteen, koska navetassa kaikki talteen saatu heinä oli tarpeen pitkän talven aikana. 

Heinänteko ajoittui heinäkuun puoliväliin. Heinätyöt aloitettiin aamulla noin kahdeksan aikaan sen jälkeen kun aamun lypsytyöt oli suoritettu ja niityltä palattiin noin neljän aikaan, jolloin meillä oli aina ruokailuaika. Juomat ja muut eväät olivat mukana niin, ettei aiemmin ollut mitään tarvetta mennä kotitalon ruokapöydän ääreen. Juomana oli marjamehua tai kotikaljaa, mitä ei juuri muulloin valmistettu. Voileipäpalaset ja kilon lihasäilykepurkki antoivat puhtia päivän askareisiin. Kilon lihapurkkeja ei saanut mistään kaupasta; vain Lihakunnan omat tuottajat pystyivät niitä ostamaan.

Siihen aikaan pelloilla oli paljon kiuruja, jotka kiertäen nousivat niin korkealle, ettei niitä voinut paljain silmin havaita. Kuitenkin niiden voimakas laulu kantautui alas korkeuksista asti ja sitten ne yhtäkkiä pudottautuivat alas kuin kivi. Tämän takia kansan kielessä tätä lintua on kutsuttu myös kivenpuottajaksi. Tämä ”kuu kiurusta kesään”-lintu oli siihen aikaa hyvin yleinen kaikilla avarilla pelloilla. Kiurut, joita nimitetään myös leivosiksi tai leivoiksi, ovat kerrassaan erikoisia lintuja, jotka ovat näillä seuduilla huomattavasti vähentyneet viimeisen 40 vuoden aikana. Syitä on monia, kuten esimerkiksi ojien häviäminen salaojituksen takia ja torjunta-aineiden käyttö viljan kasvatuksessa.

Urospuolinen kiuru voi kohota 100 metrin korkeuteen ja pudottautua sieltä alas kuin kivi.

Räkättirastaita hyppi usein seipäiden välissä etsien matoja ja muuta paljaalta heinäsängeltä löytyvää syötävää. Oli selvää, että me pojat yritimme jahdata näitä ”räksiä” eri tavoin, mutta koskaan niitä ei saatu kiinni. Kuovit ja töyhtöhyypät kuuluivat luonnollisesti niihin peltolintuihin, joita ei voinut olla havaitsematta. Nisäkkäistä hiiret, päästäiset - joita sanottiin supiaisiksi - ja myyrät olivat niitä pikkueläimiä, jotka saattoivat osua kohdalle, kun heiniä oltiin nostamassa seipäälle. Silloin terävä hangonpiikki koitui niiden kohtaloksi. Pienet sammakonpoikaset saivat sen sijaan hyppiä rauhassa ja etsiä suojaa sarkaojan pientareesta. Joskus myös joku pieni haukka saattoi rohkeasti kaarrella peltojen päälle etsien itselleen sopivaa syötävää. jatkuu...


Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista luettavaa eri aiheesta:

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/onko-teistinen-evoluutio-raamatullista/