Mummon turvana pimeällä tiellä

17.12 Mummon turvana pimeällä tiellä: Meidän taloon menevä tie oli kilometrin pituinen ja sen varrella ei ollut muuta asutusta. Koko matka oli mitä mukavinta kuivaa mäntykangasta, jossa oli eri-ikäistä puustoa. Tien varrelta poikkesi useita kangaspolkuja laajalle mäntykangasalueelle. Nämä luonnontilassa olevat kangaspolut tulivat tutuiksi sen jälkeen, kun aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun 14-vuotiaana. Mistään en ole löytänyt vuosien saatossa parempia kangaspolkuja! Luulen, että ne olivat osittain lehmien muovaamia siihen aikaan, kun vielä harrastettiin lehmien kesäaikaista metsälaiduntamista usein pitkien matkojen päässä. 

Mutta miten mummoni liittyy tähän tiehen? Mummoni oli uskovainen ihminen, joka aina varhain aamulla kuunteli radiosta aamuhartauden ja iltasella iltahartauden. Näin jatkui aina hänen kuolemaansa saakka. Ja samalla hän veisasi kiikkutuolissa istuessaan kaikki ne virret, jotka tulivat hartaushetkien päätteeksi. Kuuntelin usein, kun mummoni  lauloi virsiä. Hän kävi myös ns. seuroissa, joita pidettiin säännöllisesti vielä 1960-luvulla tietyissä taloissa etenkin talvi-iltoina. Ja silloinhan maaseudulla on pimeää. Jostain syystä hän halusi aina ottaa minut mukaansa, kun hän lähti sanan kuuloon reilun kilometrin päässä olevaan taloon. Hän halusi minut turvaksi pimeälle tielle. ”Turvaksi”, näin hän aina sanoi. Todellinen syy mukaan ottamiseen saattoi olla se, että mummoni halusi, että jo pienenä kuulisin seuroissa puhuttavaa Jumalan sanaa. 

Muistan hämärästi, kuinka seuroihin tulleet kylän ihmiset kuuntelivat hiljaa puhujaa tilaisuuden aikana ja välillä he lauloivat jonkun virren. Vaikka mitään tarkkaa mielikuvaa näistä tilaisuuksista ei minulla ole, niin olen mitä suurimmassa määrin kiitollinen siitä, että mummoni halusi minut mukaansa ”turvaksi tielle”. Kylvetty Jumalan sanan siemen antoi silloin ja antaa yhä edelleen sen ainoan todellisen turvan kaikille niille, jotka antavat tämän siemenen sulautua itseensä.

XXX