Liukas tapaninpäivä

26.12 Liukas tapaninpäivä: Olen edellisinä päivinä kirjoitellut joulunajan muistoja kaukaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Koska tänään on tapaninpäivä, niin kirjoitan yhden lisää, mikä on jäänyt mieleen tästä joulupäivän jälkeisestä pyhäpäivästä. Lisäksi on olemassa yksi erityinen tapaninpäivä, josta olisi paljon kerrottavaa. Se on ollut yksi elämäni tärkeimmistä päivistä ellei jopa tärkein. Mutta koska näihin kirjoituksiin ei ole tarkoitus tuoda läheskään kaikkea henkilökohtaista, niin ohitan sen ja kerron toisesta sinänsä vähemmän tärkeästä muistosta. 

Tapaninpäivä oli vielä 70-luvulla perinteisesti se päivä, jolloin käytiin läheisten sukulaisten luona kylässä tai sitten sukulaiset tulivat vierailemaan meillä. Joulupäivänä oltiin aina kotona. Omalta kohdalta kyläpaikka oli kahden kilometrin päässä sijaitseva enon perhe. Siellä asui kaksi minua nuorempaa serkkua. Vaikka olin lähes kymmenen vuotta heitä vanhempi, se ei haitannut asiaa, päinvastoin, koska oli ihan mukava touhuta nuorempien kanssa.

Mutta nyt tähän varsinaiseen otsikon aiheeseen: Eräänä tapaninpäivänä kaikki tiet olivat valtavan liukkaita. Sää oli lämmennyt, lumi oli osittain sulanut ja sitten pieni pakkanen oli kovettanut tienpinnan. Näinhän se pääkallokeli syntyy. Aiemmin edellisissä kirjoituksissa jo mainitsin, että tulen kirjoittamaan urheilusta ja sehän tarkoittaa omalla kohdallani kestävyysjuoksua. Sinä tapanina olin noin 17-vuotias. Sen ikäisenä juoksin joka päivä ja lähes joka päivä tein kaksi harjoituskertaa. Ensimmäinen kilometri oli omaa kotitietä ja se päättyy Vihtasuon risteykseen. Siitä on mahdollisuus lähteä neljään eri suuntaan: valtatie kuutta pitkin Nurmeksen tai Juuan suuntaan, toinen vaihtoehto oli lähteä vanhalle Vuokontielle tai vastakkaiseen suuntaan Lonkaantielle, missä on suuret nousut molemmin puolin Lonkaanvaaraa. 

Sinä tapaninpäivänä oli tarkoitus juosta vaihtelevalla vauhdilla tunnin verran, mutta tiet olivat aivan uskomattoman liukkaita. Siihen aikaan ei tunnettu nastakenkiä kuten nykyisin. Ainut lyhyt pätkä, missä juokseminen oli mahdollista, oli risteysalueella. Yksikään harjoituskerta ei kuitenkaan saanut jäädä väliin, se oli aivan ehdoton asia, ainoastaan sairastuminen teki tästä poikkeuksen. Niinpä juoksin sinä tapaninpäivänä Vihtasuon risteyksen alueella 300-400 metriä yhteen suuntaan, sitten käännös ja sama takaisin. Kului se tunti silläkin tavalla, vaikka se oli tavattoman yksitoikkoista. Kun harjoitus oli tehty, niin sain hyvillä mielillä lisätä harjoituspäiväkirjaani tehdyn suorituksen. Vastaava liukkautta en koskaan sen jälkeen kohdannut, mutta yksi vastaavanlainen tilanne tuli eteen vuosia myöhemmin aivan eri syystä ja aivan eri maisemissa. Mutta siitä sitten enemmän joskus myöhemmin!

Lisää kirjoituksia ja kuvia kotisivultani   http://www.jouninkootut.info/