lauantai 28. tammikuuta 2017

Jälkiä pitkin


20.1 Jälkiä pitkin: Seuraava kertomukseni sijoittuu todennäköisesti siihen vuoteen, kun olin kuuden vuoden ikäinen; joka tapauksessa ennen koulun aloittamista. Silloin oli alkutalvi 1963 ja lunta oli jo jonkin verran maassa, ei kuitenkaan niin paljon, jottei siinä olisi helposti pystynyt kävelemään. En koskaan aiemmin ollut tehnyt sellaista matkaa eikä vastaava reissu enää koskaan toistunut kohdallani. 

Kyse oli siitä, että äitini käytti meidän lehmää sonnin luona. Minun tehtäväni oli kävellä mukana ja tarvittaessa hätistellä lehmää takaapäin, jos lehmä alkaisi liikaa hidastella matkan aikana. Lehmä oli tullut kiimaan ja pitihän "Mansikin" päästä käymään sonnin luona, jotta yhdeksän kuukauden kuluttua saataisiin vasikka. En tiedä, milloin alkoivat lehmien keinosiemennykset, jonka kiertävät seminologit - kansankielellä keinosiementäjät - suorittavat, mutta ainakaan meillä eivät keinosiementäjät vielä silloin käyneet. 

Meiltä oli kolme kilometriä matkaa Paakkilan taloon - puhekielessä Puakkilaan – jossa Eero ja Anna Räsäsellä oli kantakirjasonni, jonka luokse lehmiä tuotiin astutettavaksi kylän taloista. Meidän lehmät olivat vielä silloin rodultaan punertavaa länsisuomenkarjaa. Siitä rodusta kahden lehmän nimi on jäänyt mieleen: Ne olivat Illi ja Iines. Osan matkaa kuljimme sivutietä pitkin, jolloin meidän ei tarvinnut kulkea niin pitkää matkaa yleisellä maantiellä. Sivutie oli ohuen lumivaipan peitossa eikä sitä ollut käyttänyt kukaan alkaneen talven aikana. Tästä matkasta ei ole jäänyt muistiin mitään muuta, ei edes sitä kantakirjasonnia, mutta lumen pintaan jääneiden kulkujälkien takia saimme pian yllätysvieraita. 

Moni vanhempi maaseudulla asunut ihminen saattaa muistaa, että siihen aikaan oli sellaisia mustalaisia, jotka liikkuivat hevosella talosta taloon usein koko perhe mukana. Käytän sanaa mustalainen, koska romaaneista ei tiedetty mitään muuta kuin että ne olivat kirjoja. Joka tapauksessa mustalaisperhe tuli aivan yllättäen meille. He olivat nähneet lehmän jäljet istuessaan hevosreen kyydissä ja arvanneet näiden jälkien perusteella, että lähialueelta löytyy talo. Myöhemmin sain tietää, että taloista he yleensä halusivat ruokaa ja yösijan. 

Mustalaisnaisilla oli myytävänä aina erilaisia liinoja. Meidän talo oli niin pieni, ettei mustalaisperhe olisi siihen mahtunut kunnolla yöpymään eikä heitä varmaan muutenkaan haluttu auttaa. En tiedä, saivatko he ruokaa ennen kuin jatkoivat matkaansa johonkin muuhun taloon. En muista, että tämän jälkeen yksikään mustalaisperhe olisi tullut meille vieraisille, ei ainakaan hevosella. Eipä silti, ei niitä lehmien jälkiäkään päässyt enää syntymään meidän kotitielle...

Lisää kirjoituksia ja kuvia kotisivultani   http://www.jouninkootut.info/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti