lauantai 28. tammikuuta 2017

Maalaiselämää osa 3


9.1 Maalaiselämää osa 3: … jatkuu. Palataan vielä maitotonkkiin. Lähin meijeri oli siihen aikaan Juuan kirkonkylässä. Tämä meijeri oli osa Nurmeksen osuusmeijeriä. (Kun Juuan meijeri myöhemmin lakkautettiin, se muutettiin Sukevan vankilan alaiseksi avovankilaksi. Vankila toimii vielä tänäänkin siinä samassa rakennuksessa, vaikka se on ollut monta kertaa lakkautusuhan alainen.) 

Maitotonkat piti kuljettaa tiettyyn aikaan mennessä lähimmälle maitolaiturille, josta maitoauto haki ne kyytiinsä. Autossa oli kaksi miestä: autonkuljettaja ja apumies. Meidän maidot vietiin hevosella tai maitokärryillä kilometrin päässä olevalle maitolaiturille, sitten joitain vuosia myöhemmin hevonen vaihtui traktoriin. Tonkkien yläosaan oli paksuin numeroin merkitty maidontuottajan numero, jonka perusteella tuottajien maitomäärät voitiin erottaa toisistaan. Meidän tonkissa oli numero 6195, tämä luku on jäänyt tarkkaan mieleeni.

Keräilylinjojen autot ovat tuoneet maitolastinsa Juuan meijerille. Kuva on otettu kirjasta Kiulusta kuluttajalle 1901-2001

Tonkat menivät maitoineen auton mukana meijeriin, mutta laiturille jätettiin tyhjät tonkat, jotka auto toi palautuksena edellisen kerran lähetyksestä. Palautetut tonkat eivät välttämättä olleet aina tyhjiä, koska palautustonkissa saattoi tulla kurria. Tätä kurria käytettiin vasikoiden juottamiseen. Kaikki eivät varmaan nykyisin tiedä, mitä kurri on. Lyhyesti sanottuna kurri on maitoa, josta rasva on erotettu pois. Kun meijeriteollisuus ei silloin 50 vuotta sitten ollut samalla tavalla kehittynyt kuin nykyisin, niin silloin maitoa kurrin muodossa voitiin palauttaa takaisin tilalle vasikoiden kasvatukseen. 

Maitotonkkia oli ennen useampaa kokoa. Jos muistan oikein, niin meillä oli ainakin 25, 30 ja 40 litran tonkkia. Joillakin oli myös 50 litran tonkkia, en onneksi koskaan joutunut sellaisia nostelemaan. 15-vuotiaasta lähtien kuljetin joskus tonkkia maitolaiturille traktorilla, minulle 30 ja 40 litran astiat olivat jo aivan riittävän painavia, niitä painavampia en olisi heiveröisenä nuorukaisena jaksanut nostaa ylös laiturille. 

Lehmät olivat tilalle tärkeitä, koska nehän olivat se varma pieni tulonlähde. Siksi lehmistä myös aina pidettiin mahdollisimman hyvää huolta. Eläinten kanssa voi tulla myös vastoinkäymisiä ja pahin tapahtuu silloin, jos eläin kuolee eikä edes lihaa voida käyttää ihmisravinnoksi. Yksi tällainen ikävä tapahtuma on jäänyt mieleeni ollessani silloin jollakin kansakoulun alaluokalla. Oli jo syksy ja syksyllä voi olla pikkupakkasia yöaikaan. Tällaisen yöpakkasen jälkeen lehmät olivat syöneet äpärettä, se oli ollut apilaa, ja sen seurauksena yksi lehmistä oli turvonnut kuin pallo löytyen niityltä kuolleena. 

Erityisesti pakkasen käyneen apilan syöttäminen on vaarallista ja se voi aiheuttaa äkillisen ruuansulatushäiriön, mikä johtaa edellä mainittuun kuolemaan. Äpäre on monelle outo sana ja myös odelma tarkoittaa samaa asiaa. Selkeästi sanottuna se tarkoittaa heinän jälkikasvua. Juuri syksyllä on tätä äpärettä pelloilla. Lehmän kuolema oli suuri takaisku siihen aikaan. Niinpä ei auttanut muu kuin haudata lehmä kokonaan maan sisään. Kaivinkone kaivoi ison kuopan pellolle, mikä oli kokonaan turvemaata, lehmä pudotettiin monttuun ja sitten kaivinkone peitti sen nostamallaan turpeella. Tänä päivänä tällainen toiminta olisi laitonta, mutta silloin se oli ainoa oikea tapa toimia.

Lisää kirjoituksia ja kuvia kotisivultani   http://www.jouninkootut.info/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti